Toisten ideoiden lainailussa ja tuunailussa ei ole sinänsä mitään vikaa. Miltei koko pelibisnes on rakentunut sen varaan, että joku keksii hauskan idean, joku toinen jatkokehittää sitä tai luo sen pohjalta jotain kokonaan uutta, ja sitten toistetaan. Mutta joskus tämä ideoiden lainailu menee niin pitkälle ja niin räikeäksi, ettei voi kuin ihmetellä.


Tätä ihmettelyä tarjoaa koko rahan edestä myös Blades of Fire, MercurySteamin tuorein peli. Tiivistetty arvostelu pelistä olisi “kehno God of War -kopio”, mikä ei sinänsä ole mitenkään ihmeellistä tai noteeraamisen arvoista. Mutta ne tavat, joilla Blades of Fire kopioi Sonyn hittipeliä ovat niin kattavia ja hämmentävän syvällisiä, että jollain tasolla täytyy olla miltei vaikuttunut touhun räikeydestä.

Mutta onko tämä hyvä syy ostaa 60 euron hintainen peli?



Kuten vuonna 2018 julkaistu God of War, myös Blades of Fire on tarina isän ja pojan välisestä suhteesta. Tai siis haluaisi olla, ja yrittää kovasti, mutta ei kuitenkaan siinä onnistu. Peli sijoittuu fiktiiviseen versioon muinaisesta Espanjasta, jossa paha kuningatar on taikavoimiensa avulla muuttanut kaikki teräksestä tehdyt aseet kiveksi. Näin hän on varmistanut, että vain hänen sotureillaan on aseita, eikä kukaan voi vastustaa heitä. Mystinen näky kuitenkin johdattaa parrakkaan ja lihaksikkaan seppämme tapaamaan nuoren pojan, joka on fyysisesti melkoinen vätys, mutta paikkaa tätä olemalla oppinut ja fiksu tyyppi. Yhdessä kaksikko lähtee matkalle pysäyttämään pahaa kuningatarta.


Nokkelimmat ehkä huomasivat, että päähenkilömme tapaa nuoren kaverinsa ensimmäistä kertaa pelin alussa, joten miksi ihmeessä horisen sekavia isän ja pojan välisestä suhteesta? No tietenkin sen takia, että se on se tarina, jonka Blades of Fire yrittää kertoa. Kyllä, kaksikkomme tapaa toisensa ensi kertaa pelin alkuhetkillä, mutta peli on kirjoitettu, kuin he olisivat olleet yhdessä jo vuosien ajan. Ei mitään totuttelua, ei mitään toisen persoonallisuuden tunnustelua, vaan suoraan keskelle dialogia, joka voisi olla pöllitty suoraan Kratoksen ja Atreuksen välisestä sanailusta. Syitä tähän voi tietenkin arvuutella vaikka maailman tappiin, mutta oma veikkaukseni on “koska niin se toimi God of Warissakin”. Yhtymäkohdat kun eivät lopu tähän.

Jo tarinan alkumetreillä kaksikkomme tapaa mystisen noidan, joka asustaa syrjäisessä metsässä jättimäisen koppakuoriaisen selkään rakennetussa mökissään. Noita hoitaa tarinassa prikulleen samaa virkaa kuin jättimäisen kilpikonnan selkään rakennetussa mökissä asustava Freya God of Warissa, piittaamatta jälleen siitä, että yhdistelmä ei toimi. Tämän pelin noita kun ei ole mikään metsänoita, vaan viimeinen muinaisen seppäkansan edustaja, joten ei ole mitään hyvää syytä sille, miksi noitamme asuu alkukantaisessa ja luontoon sulautetussa mökissään. Paitsi se, että niin oli myös God of Warissa.


Tämän pitkän pohdinnan lopputulos on selvä: pelin tarina on surkea. Se on koomisen huonosti kerrottu ja kaatuu kerran toisensa jälkeen turvalleen, koska kehittäjät yrittivät jostain käsittämättömästä syystä apinoida God of Warin hahmoja ja tyyliä niin orjallisesti, että pelin jälleen olevinaan espanjalaisesta kulttuurista vaikutteita ammentava maailma on täynnä norjalaisia riimuja ja viikinki-henkisiä panssareita ja vihollisia. Tulokset hämmentävät, mutta eivät viihdytä.

Eikä se apinointi tähän lopu.



Olette varmasti kaikki hyvin yllättyneitä kuullessanne, että Blades of Firen pelattavuus on myös sitä tiukkaa “kuin God of War, mutta huonommin”-osastoa. Pelaaja kuljeskelee pitkin kohtalaisen suuria ja avoimia pelialueita seuraten tarinan antamia ohjeita, mutta tietenkin myös keräillen lukemattomasti erilaisia pieniä ja suurempia kätkettyjä aarteita. Taistelua on runsaasti, ettekä ikinä arvaa, miltä se tuntuu. Suurin pesäero God of Wariin on, että kahden hyökkäysnapin sijaan Blades of Firessä on neljä nappia, joilla voi sitten teoriassa hutkia vihollista neljästä eri suunnasta. Ideana olisi, että jotkut viholliset voivat olla vaikka muuten raskaasti panssaroituja, mutta heidän päänsä on paljaana, jolloin iskut kannattaa tietenkin suunnata kohti suojaamatonta kalloa.


Käytännössä merkitys jää kuitenkin hyvin vähäiseksi ja enimmäkseen vain spämmätään jotain neljästä napista. Taistelu on muutenkin hyvin turhauttavaa, sillä peli on tavoitellut soulsborne-peleistä tuttua painokasta ja hidasta menoa, mutta unohtanut kokonaan sen kolikon kääntöpuolen, jossa myös vihollisten pitäisi pelata samojen sääntöjen mukaan. Blades of Firen viholliset eivät piittaa paskan vertaa pelaajan iskuista, vaan huitovat omia lyöntejään perille tasaista tahtia. Niinpä kaikki ajatukset väistöistä ja torjunnoista voi unohtaa saman tien: tämä on puhdasta matematiikkaa. Joudut juomaan parannuspullon joka n:nen taistelun jälkeen, ja kun parannuspullot loppuvat, on aika palata takaisin edelliselle nuotiolle lepäämään. Tällöin kaikki viholliset tietenkin taas heräävät henkiin.

Pelin suurin oma idea taas on sellainen, jonka olisi hyvin voinut jättää pöytälaatikkoon pölyttymään. Koska pelaaja on seppä, myös erilaisten aseiden takominen on tärkeä osa peliä. Se on oikeastaan ainoa progression ja voimistumisen muoto, koska pieni kykypuu vain antaa pelaajalle taidot takoa parempia versioita erilaisista aseista. Paperilla idea kuulostaa ihan kivalta: aseiden valmistaminen on hidasta ja työlästä puuhaa, joten ehkä pelaaja pääsee kiintymään aseeseensa, jolla on jopa nimikin? Ehkä hän muistaa koko pelin ajan, miten Gungnir-kirves (jälleen, hyvin espanjalaista) oli hänen ystävänsä tiukoissa paikoissa.


Käytännön kokemus on kuitenkin hyvin toisenlainen ja paljon vaisumpi. Aseita voi kyllä kustomoida yksityiskohtaisesti vaikka vaihtamalla terän geometriaa, väistimen tyyppiä ja ponnen painoa, sekä eri osiin käytettyjä raaka-aineita. Mutta kun käytännön vaikutukset ovat “haluatko, että tämä osa on parempi, kyllä vai ei?”, siitä on vaikea innostua liikaa. Aseiden taonta on myös hyvin ärsyttävää puuhaa, koska se tapahtuu täysin idioottimaisen ja luokattoman huonosti selitetyn minipelin kautta. Tuloksena on siis laadultaan huonoja aseita tasan siihen pisteeseen asti, että pelaaja käy katsomassa netistä jonkun videon, jossa systeemin logiikka selitetään ja sen jälkeen tuloksena on aina täydellisiä aseita.

Todella typeränä ideana aseet on myös suunniteltu hajoamaan käsiin hyvin nopeasti. Taonnan laatu määrittää, miten monta kertaa aseen voi korjata ennen kuin se hajoaa tomuksi, ja teroittamista täytyy harrastaa jatkuvasti. Kun sanon “jatkuvasti”, tarkoitan todellakin jatkuvasti. Yhtä peikkoa vastaan taistellessaan voi joutua teroittamaan aseensa pari, kolme kertaa, mikä lohkaisee heti merkittävän osan aseen kestosta ja tarkoittaa, että pian onkin aika taas takoa uusi, identtinen korvike käteen hajonneelle aseelleen.


Rehellisesti sanoen koko homma tuntuu siltä kuin pelin suunnittelija olisi käynyt jonkun veitsentaontakurssin tai katsonut liikaa Forged in Fire -sarjaa, ja yrittänyt sitten huumassa pusertaa saamansa ideat pelimuotoon. Lopputuloksena on turhauttava ja sekava kokemus, joka ärsyttää ja hämmentää.



Blades of Fire ei ole hyvä peli. Se on parhaimmillaankin vain kehno God of War -kopio, joka on tungettu täyteen hämmentäviä ja huonosti toteutettuja mekanismeja. Kun pelaaminen suorastaan ärsyttää valtaosan ajasta ja parhaimmillaankin päästään vain neutraaliin tilaan, eihän lopputulosta voi oikein suositella kenellekään.


Mutta voiko katastrofista vetää esiin mitään positiivista? Voi toki. MercurySteamin graafikot ovat selvästi asiansa osaavaa porukkaa, ja pidin pelin sarjakuvamaisesta tyylistä suunnattomasti. Maailma on värikäs ja houkutteleva paikka, vihollisten malleissa ja animaatioissa on runsaasti persoonallisuutta ja peli vielä pyöriikin pehmeästi. Myös kenttäsuunnittelijat ansaitsevat peukkua, sillä pelialueet ovat suuria ja rönsyilevät mukavasti suuntaan jos toiseenkin. Tutkiva löytää helposti vaikka miten paljon kätkettyjä alueita ja salaisuuksia, joiden tonkiminen esiin on oikeasti kivaa.

Tutkimusmatkailua ehostaa entisestään se, että peli ei pitele pelaajaa kädestä, vaan oikeastaan suorastaan pistää käsiään tämän silmien eteen. Blades of Fire selittää jo pelin alussa, että pelaaja ei tiedä yhtään enempää kuin kaksikkommekaan, joten kun pusikosta löytyy vaikka outo haamu, peli ei selitä, mitä haamu tekee maailmassa ja miksi kaikki maailmaan kätketyt haamut olisi hyvä löytää. Se täytyy selvittää itse. Olisin mielelläni nähnyt pelin nojaavan enemmän tällaiseen suuren seikkailun tunnelmaan sen sijaan, että fokus on kehnon God of War -kopion tarjoilemisessa.


Taistelusysteemissäkin on hetkensä! Mainitsin jo sen aseita syövän peikon, mutta niin turhauttavaa kuin peikkoja vastaan taistellessaan onkin katsoa aseidensa kulumista, matseissa on myös hyviä ideoita. Peikot – samoin kuin kaikki muut kovemmat hirviöt – eivät kuole helposti, vaan ne täytyy ensin väsyttää, minkä jälkeen ne voi ruhjoa. Miljoonan muun jutun tavoin peli ei selitä tätäkään mekanismia hyvin, mutta se on yllättävän hauska! Kun väsynyttä peikkoa lyö kovaa, isku rikkoo sen raajan, mihin se osuu. Jos peikkoa lyö päähän, sen pää irtoaa. Tämä ei tapa peikkoa, vaan se hoipertelee sen jälkeen sokeana ja kuurona ympäriinsä huitoen villisti ilmaa. Jos taas ruhjoo vaikka peikon vasemman käden, se kyllä näkee pelaajan edelleen hyvin, mutta ei voi enää hyökätä rikkinäisen käden puolelle.

Jälleen, miten hauskaa! Miten paljon hauskempaa pelaaminen olisikaan ollut, jos taisteluita olisi vähemmän, mutta ne olisivat kaikki näin monipuolisia ja veikeitä? Nyt nämä huippuhetket ovat hyvin harvassa ja niiden välissä on useampi tusinaa taistelua tylsiä perusvihollisia vastaan.


Näin se lopullinen fiilikseni onkin pettynyt. Blades of Firessä on myös hyviä ideoita, mutta ne on haudattu tympeän C-luokan God of War -kopion alle. Jos hyvät ideat olisivat saaneet enemmän tilaa hengittää ja ottaa valokeilaa omakseen, tuloksena olisi voinut olla hyvä peli. Nyt käteen jää kuitenkin vain kehno pelikokemus, jota ei kehtaa suositella oikein kenellekään.