Kirby Air Riders on yksi vuoden erikoisimmista julkaisuista jo yksistään sen takia, että se on olemassa. Vuonna 2003 GameCubelle julkaistu Kirby Air Ride ei ollut koskaan mikään maailman suurin hitti, vaikka se onkin vuosien varrella kerännyt itselleen melkoisen kulttisuosion. Jopa Air Riden — ja koko Kirby-sarjan — luonut Masahiro Sakurai oli yllättynyt, kun Nintendo näytti vihreää valoa kulttiklassikon jatko-osalle.


Kenties Nintendon johdostakin löytyy Air Ride –faneja, tai sitten firma vain oli valmis melkein mihin tahansa saadakseen Sakurain pitkästä aikaa taas Kirby-pelin puikkoihin, mutta tässä se on: jatko-osa 22 vuotta vanhalle kulttiklassikolle.

Eikä se erikoisuus siihen lopu!



Kirby Air Riders on hyvin hämärä peli. Tämä on toki jossain määrin odotettavissa, sillä onhan se Kirby-peli. Kirby-sarja ei ole ikinä tottunut tavanomaiseen, eikä se selvästikään aio aloittaa nytkään. Alkuperäisen Air Riden tavoin myös Air Riders on hyvin simppeli huristelupeli. Miten simppeli? Sanotaan vaikka, että alkuperäisessä pelissä käytettiin analogitikun ohella yhtä nappia. Mutta hei, kehitys on selvästi kehittynyt 22 vuodessa ja nyt peleiltä odotetaan enemmän. Niinpä Air Ridersissa käytetäänkin jopa kahta nappia.


Yleistä pelattavuutta voisi kuvailla fraasilla ”kuin Mario Kart, mutta ei aivan”. Nappien vähäinen määrä selittyy sillä, että Kirby Air Ridersissa pelaajien ohjastamat kärryt suhaavat koko ajan automaattisesti eteenpäin hana pohjassa, joskin ohjaaminen toki jää pelaajan vastuulle. Niillä kahdella napilla tehdään sitten kaikki muu, mikä on sen verran minimalistista, että se on välillä jopa hieman sekavaa. Nappia pohjassa pitämällä jarrutetaan, jolloin voi joko ladata räjähtävää turboa tai grindata kurvien ympäri. Jos lennokki on ilmassa vaikka hypyn jälkeen, napilla laskeudutaan nopeasti maan pinnalle.


Eikä siinä vielä kaikki! Myös Mario Kartista tutut aseet löytyvät pelistä, mutta koska tämä on Kirby-peli, niitä ei toki löydetä mistään laatikosta, vaan ne hankitaan imaisemalla radalla risteileviä vihollisia kitaansa ja sitten pöllimällä näiden kyvyt. Ja kuten ehkä arvasitte, sekin tapahtuu sillä yhdellä napilla.


Yksinkertaisuus pitää huolen siitä, että suunnilleen kuka tahansa voi istahtaa Kirby Air Ridersin ääreen ja saada heti viihdyttävän pelikokemuksen. Grafiikka on kaunista ja söpöä, mitä nyt pelin kontrasti on niin vähäinen, että luulin Switch 2:n HDR-tuen hajonneen. Taustalla soivat Kirby-peleistä tutut biisit tai niiden remix-versiot ja vauhti on hurjaa. Kun sitten suunnilleen kääntyilee radan mukaan ja välillä painelee sitä yhtä nappiaan, ruudulla tapahtuu hauskoja asioita ja pelaaminen on kivaa.


Olen samalla kuitenkin vähän hämmentynyt siitä, miten paljon Kirby Air Ridersissa on sitä kuuluisaa taitokattoa. Varmasti jonkin verran, mutta pelaaminen tuntui koko arvostelujakson ajan melkoiselta koohotukselta, jossa halusin tehdä jotain, mutta teinkin jotain muuta, koska käynnissä oleva pelin konteksti määritti, että se yksi nappi tekeekin nyt jotain muuta kuin mitä oletin. Mutta ehkä tämä on se taito? Jos olisin parempi Kirby Air Rider –pelaaja, ehkä olisin löytänyt sen nerouden timantin kaaoksen hurrikaanin silmästä?



Kirby Air Riders sisältää mukavan määrän sisältöä, mutta laadusta puhuttaessa siirrymme hieman hämärämmille vesille. Yhden pelitilan sijaan tarjolla on kokonaiset kolme hyvin erilaista pelitilaa: se jo mainittu ajokin takaa kuvattu Air Ride –tila, ylhäältä päin kuvattu, yksinkertaistettu pelitila, sekä avoimille areenoille sijoittuva taistelutila. Näistä kaikista on myös kiskottu irti vielä enemmän tekemistä, sillä niiden alta löytyy pino erilaisia minipelejä, joissa täytyy vaikka yrittää osua hyppyristä laukaisun jälkeen mahdollisimman arvokkaisiin maalitauluihin, tai kavereiden sijaan takoa kentille sijoiteltuja aarrearkkuja pisteiden toivossa.


Näistä erilaisista pelitiloista pääsee nauttimaan Kirby Air Ridersin varsinaisen yksinpelitilan aikana. Peli ei sisällä mitään sen ihmeempiä turnauksia, vaan yksinäiset pelaajat voivat joko ajaa yksittäisiä kisoja tekoälyä vastaan, tai lähteä Kirbyn automatkalle. Automatkalla ajellaan läpi useiden maailmojen ja vähän väliä tien tukkeeksi paukahtaa kolme muuta autoilijaa, joista jokainen edustaa yhtä minipeliä. Valitaan, mitä haluaa pelata, suoritetaan pelitila ja sitten jatketaan. Road trip jaksoi viihdyttää minua puolisen tuntia, mikä on vähän huonompi juttu, koska sillä on kestoa aika paljon enemmän. Lisäksi se on myös se pääasiallinen keino, jolla avataan käyttöön uusia kuskeja ja ajokkeja, joten siinähän sitten kärvistellään.


Ja tämä on myös koko Air Ridersin suurin ongelma, ainakin yksin pelattuna. Hyvin lineearinen pelattavuus ja yhdistettynä aika perustason tekoälyyn tarkoittavat, että pelasi miten pelasi, pelaaminen alkaa tuntua vähän puisevalta jo muutaman tunnin jälkeen. Tämän jälkeen voi toki hypätä linjoille kisaamaan muiden pelaajien kanssa, mutta toki se vaatii maksullista Nintendo Online –tilausta.


En tiedä, ehkä en vain ole Kirby Air Ridersin kohdeyleisössä. Nettikeskusteluissa moni kaveri on hurahtanut peliin totaalisesti, mutta he olivat myös alkuperäisen pelin faneja. En tietenkään usko, että Air Ridersista pitäminen vaatii sitä, että oli alkuperäisen pelin suuri fani, sillä jostain syystä ne alkuperäisen pelin fanitkin siihen aikanaan hurahtivat.

Jos ajatus todella värikkäästä, kaoottisesta ja nopeatempoisesta huristelupelistä kuulostaa hyvältä, niin sitä Air Riders kiistatta tarjoaa. Itse olisin kuitenkin toivonut enemmän... jotain. En tiedä, onko ”syvyys” oikea termi, mutta... no, jotain. Jotain, mihin olisin voinut paremmin upottaa hampaani, jotta en olisi jo parin tunnin pelailun jälkeen tullut siihen johtopäätökseen, että Kirby Air Riders on ihan kiva peli, mutta samalla myös näyttänyt suunnilleen kaiken, mitä sillä on tarjota.