AdHoc Studiosin debyyttipeli Dispatch tekee aikamoisen taikatempun elvyttäessään kaksi pahasti nuupahtanutta – joidenkin mukaan jopa kuolonkoreissaan olevaa – genreä: kyseessä on episodeittain julkaistava supersankaripeli, joka ei lässähdä episodeja odotellessa eikä huku supersankariähkyn ylitarjontaan!




AdHoc Studios on uusi yrittäjä pelialalla, mutta studiossa työskentelee nimenomaan tarinapelien veteraaneja. Mukana on mm. Oxenfreestä tunnetun Night School Studion sekä The Walking Deadin ja The Wolf Among Usin kaltaisista tarinapeleistä tunnetun Telltalen väkeä. Vaikka tiimi työskenteli jonkin aikaa (vielä julkaisemattoman) The Wolf Among Us 2:n parissa, Dispatch on firman ensimmäinen julkaistu peli – eikä juuri parempaa alkua voisi toivoa! Kriitikoiden ylistyksen lisäksi peli on noussut jo miljoonamyynteihin, ja tällä kertaa voi onneksi sanoa, että vastaanotto on ollut täysin ansaittua!

Dispatch on episodeittain julkaistava tarinapeli, joka on hyvin lähellä visuaalista novellia. Välillä tarina haarautuu pelaajan valitseman dialogivaihtoehdon tai toimintatavan mukaan, mutta interaktiivisuus on yleisesti ottaen sivuosassa: suurimman osan ajasta Dispatchin pelaaminen ei juuri eroa loistavan animaatiosarjan seuraamisesta. Supersankarimaailman hätäkeskuspäivystäjästä (“dispatcher”) kertovassa pelissä on kuitenkin myös pelilliset osuutensa: toimintakohtausten quick time eventien lisäksi pelissä toimitaan kirjaimellisesti päivystäjänä: pelaaja seuraa kartalta kaupungilla tapahtuvia hätätilanteita, ja lähettää sopivan sankarin ratkomaan kulloistakin tilannetta.


Vaikka päivystäjänä leikkiminen onkin varsin hauskaa taktikointia, suursuosion salaisuutena on Dispatchin erinomaisesti kirjoitettu ja kerrottu tarina. Supersankarien täyttämään, värikkääseen maailmaan sijoittuvassa tarinassa ohjataan Robert Robertsonia, Mecha Manina tunnettua supersankaria. Robertsonin kostoretki isänsä surmannutta superroistoa vastaan menee niin pahasti mönkään, että sankarin mecha-haarniska hajoaa tuusannuuskaksi. Aikaiselle eläkkeelle pakotetulla Robertsonilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin värväytyä Superhero Dispatch Networkin, eli SDN:n, hätäkeskuspäivystäjäksi: SDN lupaa korjata Robertsonin mecha-haarniskan, jos entinen supersankari suostuu johtamaan entisistä superroistoista koostuvaa Z-tiimiä.

Tiimivetäjän työ on helpommin sanottu kuin tehty, sillä altruismi ei tule egoistisille roistoille ihan luonnostaan. Toimistotyöläisen arkeen totutteleva Robertson joutuu pallottelemaan oman muuttuvan identiteettinsä, keskenään kahinoivan tiimin ja orastavan työpaikkaromanssin kanssa. Samanaikaisesti rikossyndikaatti Red Ring vahvistaa otettaan ympäri kaupunkia, joka uhkaa hukkua kaaokseen.


Hahmojen käsikirjoitus on huippuluokkaa: lakoninen Robertson voitti minut puolelleen jo ensimmäisen kohtauksen aikana, eikä muilla hahmoilla kestänyt kovasti kauempaa. Tarina kohtelee moniulotteisia hahmojaan empaattisesti, luoden pelille toiveikkaan ja hyväntuulisen tunnelman siitä huolimatta, että matkalle mahtuu myös kovia kohtaloita. On helkkarin hyvä merkki, kun hahmojen kanssa haluaisi viettää pidempäänkin aikaa: ryhmädynamiikka ja vitsit pääsevät loistamaan erityisesti kohtauksissa, joissa koko jengi hengaa yhdessä.



Sarjakuvamaisen värikkäästä ulkokuoresta huolimatta Dispatch on aikuisille suunnattu supersankaritarina. Räävittömät vitsit ja ruudulla heiluvat pippelit saisivat Deadpoolinkin punastumaan, ja nihilistinen The Boys -sarja tuli tarinan aikana useamman kerran mieleen. Sarjan premissi on toki tuttu myös DC:n ja Marvelin supersankaritarinoista: yhteiskuntapalvelua suorittavista ex-roistoista koostuva Z-tiimi on ilmiselvästi DC:n Suicide Squadin ja Marvelin Thunderboltsin inspiroima.


Surkuhupaisten pikkuroistojen käyttäminen hahmokatraana on nerokasta: supervoimista huolimatta tarinaan syntyy automaattinen altavastaaja-asetelma, kun pelaajan täytyy koulia Ö-mapin hahmoista Los Angelesia suojelevia sankareita. Tarina seuraa elokuvista tuttuja kliseitä, mutta hahmot ovat sen verran moniulotteisia ja vitsit sen verran hauskoja, ettei toisto haittaa tippaakaan. Erityisesti animoinnin ja ohjauksen taso on erinomaista: lukuisten huumoripelien ongelmana on ajoituksen ja editoinnin heikko taso, mutta Dispatchin visuaaliset vitsit ja tarinankerronta ovat ajoittain jopa Edgar Wrightin kaltaisen mestariohjaajan tasolla. En tiedä, onko peleissä juuri koskaan nähty yhtä tiukkaa komediakäsikirjoitusta.

Parhaimmallakaan käsikirjoituksella ei pötkisi pitkälle, ellei ääninäyttely olisi vaaditulla tasolla. Päähenkilö Robertsonin lakonisista sutkauksista vastaava Aaron Paul pitää kohtauksissa hyvän pohjavireen, jolloin värikkäämmät hahmot pääsevät revittelemään. Erityisesti Jeffrey Wrightin räävitön papparainen varastaa jokaisen kohtauksen. Muissa rooleissa nähdään paljon Critical Role -pöytäroolipelivideoista tuttuja ääninäyttelijöitä, kuten Laura Bailey, Travis Willingham ja Matthew Mercer. Critical Role on ollut myös tuottamassa sarjaa. Pelille on saatu lisänäkyvyyttä tarjoamalla rooleja tunnetuille sisällöntuottajille, kuten Sean McLoughlinille (tunnetaan myös nimimerkillä Jacksepticeye) sekä Charles Whitelle (tunnetaan myös MoistCr1tikalina). Hekin hoitavat homman kotiin moitteetta.


Räävittömät vitsit eivät ole ainoa syy K-18 -ikäluokitukseen. Vaikka Dispatch on ennen kaikkea komedia, väkivalta on välillä hyvin brutaalia ja veristä. Irtoraajoja lentelee, verta roiskuu ja luita murtuu tuon tuosta. Lisäksi peli on raikkaan sinut seksuaalisuutensa kanssa: vaikka nettipuheiden perusteella odotin enemmänkin lakanoiden heilutusta, pelistä löytyy rehellistä alastomuutta, seksikohtaus sekä yleistä seksuaalista jännitettä. Dispatch myös ymmärtää miten seksi toimii osana tarinankerrontaa: graafisuudesta ja leikittelevyydestä huolimatta seksuaalisuus ei tunnu tirkistelevältä tai halvalta, vaan se on osa aikuisista kertovaa tarinaa. Hahmot ovat myös niin anteeksipyytelemättömän seksikkäitä, että pelaajallakin alkavat sukat pyöriä jaloissa. Nämä trikoosankarit eivät siis ole perheen pienimmille.



Robertsonin vetämää Z-tiimiä voi kutsua vähintään värikkääksi. Muun muassa Harvardissa opiskelleesta lepakkohirviöstä, influensseri-muusikosta, kirjaimellisesta demonista, mafian palkkamurhaajasta sekä savesta valetusta hirviöstä koostuvaa tiimiä ohjataan erilaisesta hätätilanteesta toiseen. Päivystysroolissä pelaaja näkee kaupunkikartan, jolle ilmestyy hätäsoittoja: välillä julkimo tarvitsee suojelua faneilta, jättimäinen kaiju on hyökännyt aurinkorannalle tai kissa pitäisi pelastaa puusta; toisina hetkinä paikallinen rikossyndikaatti on ottanut panttivankeja tai uhkaa räjäyttää kokonaisen korttelin.


Rikostentorjunnassa täytyy ottaa tiimiläisten vahvuudet huomioon. Karismaattinen influensseri voi toimia hyvänä neuvottelijana panttivankitilanteessa, mutta hänestä ei ole yhtä paljoa hyötyä tippuvan helikopterin kanssa kuin lentävästä ja voimakkaasta liekkipojusta. Näkymätön Invisigal taas voi hiipiä helposti paikkoihin, mutta puhtaissa turpamätöissä hän ei välttämättä pärjää. Koska sankareiden täytyy myös levätä jokaisen hälytyksen jälkeen, pelaajan täytyy jatkuvasti taistella kelloa vastaan ja tasapainotella vähäisten resurssien kanssa.

Päivystäjän leikkiminen ei ole kovinkaan monimutkaista hommaa, mutta resurssien tasapainottelu on tarpeeksi kinkkistä, että tarinan vaatima paine välittyy myös ruudun tälle puolen. Hieman kinkkisempiäkin tilanteita olisi kuitenkin voinut olla tarjolla, ja tuntuu että mekaniikat jäivät tällä kertaa hieman alikäytetyiksi. On täysin ymmärrettävää että pelinteossa on keskitytty tarinankerrontaan, mutta olisin viettänyt mielelläni useammankin hetken pelastustöiden parissa.


Hälytyskeskuksen hommia tarjoillaan sopivassa rytmissä, sillä Dispatch palauttaa viime vuosikymmenen tarinapeleistä tutun, episodimaisen rakenteen. Dispatch myös julkaistiin episodeittain, mutta toisin kuin viime vuosikymmenellä, episodit julkaistiin tiiviillä tahdilla ilman kuukausien venytyksiä. Televisiosarjan jaksoja mukaileva episodimainen rakenne toimii hyvin: lyhyet jaksot seuraavat toimivaa kaavaa, mutta jaksojen pituudessa mennään tarinan ehdoilla. Turhaa venytystä tai hoputtamista ei siis ole.

Viimeisenä kehuna on tuotava esille Dispatchin upea ulkomuoto. Jo ruutukaappausten perusteella on selvää, että supersankarisarjakuvia mukaileva tyyli on silmiä hivelevää, mutta animointi ansaitsee omat ylisanansa. Toimintakohtaukset ovat niin upeaa katseltavaa, että harkitsin useamman kerran quick time eventien poistamista, että voisin nauttia kohtauksista rauhassa. Ääninäyttelyn ohella myös pelin sävellykset ja soundtrack ovat täynnä vuoden pahimpia korvamatoja. Vuoron perään jännittäviä, hauskoja, haikeita, seksikkäitä ja vaarallisia tilanteita myötäilevä soundtrack löysi tiensä pysyvälle soittolistalle.


Dispatch on ehdottomasti kokemisen arvoinen tarinapeli. On ymmärrettävää, että osa pelaajista saattaa vieroksua visuaalisia novelleja, mutta Dispatch tasapainottaa kokonaisuutta interaktiivisemmilla osioilla. Vuoden hauskimpia vitsejä, seksikkäimpiä hahmoja ja tyylikkäintä kerrontaa täynnä oleva Dispatch kuuluu jokaisen tarinoista ja supersankareista diggaavien ihmisten pelilistoille.

Dispatch kruunaa upean pelivuoden uskomattomalla taikatempulla: vuosikausien ylitarjonnasta johtuva supersankariähky ei haittaa tippaakaan, kun Z-tiimi vetää ihonmyötäiset trikoot ylleen ja lähtee pelastamaan Los Angelesia. Jään odottamaan seuraavaa kautta enemmän kuin tulevia Marvel- ja DC-elokuvia yhteensä.