Suomalainen Destroyer Burger lähtee todellisena Daavidina Goljatin kimppuun: pikkutiimin satiirinen indiepeli ottaa hampaisiinsa minkäs muunkaan, kuin koko maapallon.



Destroyer Burgerin hektinen pikaruokalasimulaattori muistuttaa paljon Lucas Popen takavuosien indiehitti Papers, Pleasea, mutta musertavan neuvostosatiirin sijaan tyyli on lähempänä South Parkin ympäriinsä kuseksivaa parodiaa ja anarkistista luonnetta. Ulkomaalaisista verrokeista huolimatta Destroyer Burger on myös anteeksipyytelemättömän suomalainen peli, jonka kaikkien vitsien nyanssit eivät välttämättä aukea kuin pohjolassa asuville.


Pelaajahahmo asustaa vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa kaikki amerikkalaiskulttuurin varjopuolet ovat saavuttaneet huippunsa – ja kommunismista vieroittautuvan valtionpahasen, jossa pelaaja elää. Jopa nihilistiseksi kuvailtavassa Herwoodissa asuva, masennuksen kanssa kamppaileva pelaaja on uusin työntekijä Destroyer Burger -ravintolassa. Erityisesti McDonald’sia parodioiva ravintolaketju hukuttaa alati vaativammat asiakkaansa rasvalla, epämääräisillä lisäaineilla – ja vielä epämääräisemmillä ainesosilla – täytettyihin annoksiin, joita täytyy tarjoilla yhä kiihtyvämmällä tahdilla. Muuten palkka ei juokse, eikä poloisella pihvinkääntäjällä ole varaa ostaa norjalaisesta Ököästä halpishuonekaluja, tahi mielialaa parantavia Suprem Genital Pillsejä. Huumori ei siis ole mitenkään hienovaraista tai erityisen salonkikelpoista.

Herwoodin ravintolamaailmasta selvinneille on tarjolla myös vaativampia kampanjoita, joista löytyy suurempien haasteiden lisäksi myös uusia vitsejä, kuten Dark Soulsia apinoiva tekstiseikkailu.




Destroyer Burgeria pelataan vuorokausi kerrallaan, työvuorojen mukaisessa tahdissa. Papers, Pleasesta adoptoitu rakenne pakottaa pelaajan työskentelemään hiki hatussa liukuhihnalla, jonka jälkeen kotona odottaa tyhjä asunto: vähäisten roposten pitäisi riittää niin asunnon sisustamiseen, kuin mielenterveyttä ylläpitäviin lääkkeisiin – ja jos kehtaa oikein kunnolla unelmoida, tulevaisuudessa saattaa häämöttää jopa ruosteinen autonrämä.

Työvuoroista ansaituilla kokemuspisteillä voi ostaa myös työtä helpottavia päivityksiä, kuten automaattisesti paistuvia ranskanperunoita tai nopeammin täyttyviä sihijuomia, mutta pelaaja ei oikein koskaan pääse paineen päälle, joka taitaa olla tarkoituskin. Destroyer Burger satirisoi äärikapitalistisen tehostamisen kauhuja, samaan tapaan kuin aiemmin mainittu Papers, Please havainnollisti totalitaarisen yhteiskunnan elämää. Systeemin salat ymmärtävä ja niiden yläpuolelle kohoava työläinen olisi ennemminkin amerikkalainen unelma, ei tällainen amerikkalainen painajainen. Amerikkalaiskulttuurin hypervauhdikas, räävitön ja päälle päsmäröivä media on adaptoitu myös osaksi kerrontaa, jolloin kokonaisuus tuntuu miellyttävän yhtenäiseltä.


Kun alatyylisiä vitsejä lauotaan sarjatulinopeudella, laadunvalvonta tietysti heittelee aikamoisesti. Nokkeliakin väännöksiä ja yhteiskunnallisia havaintoja riittää silti tarpeeksi, ettei koko peli ole pelkkää impotenssimainoksille ja nigerianprinsseille naureskelua. Koko länsimaista nyky-yhteiskuntaa (ja rapistuvaa itäblokkia) satirisoidessa maalitaulu on kuitenkin niin suuri, että se tarkin fokus jää saavuttamatta. Samanmoinen ongelma vaivaa myös aiemmin mainittua South Parkia.



Työvuorojen aikana vitsit astuvat paitsioon, sillä kassalla tilauksia vastaanottavana tai kyökissä kokkaavana työntekijänä ei ole aikaa muuhun kuin kaaoksen keskellä selviytymiseen. Kassalla työskennellessä pelaajan täytyy pistää tilauksia sisään, ja tarjoilla sitten valmistuneita annoksia nälkäisille asiakkaille. Alussa kokonaisuus on vielä varsin helposti hallittavissa, sillä variaatiota syntyy lähinnä siitä laitetaanko hampurilaisen kylkeen isot vai pienet ranskalaiset, mutta jo muutaman päivän jälkeen menusta löytyy lukematon määrä erilaisia hampurilaisia, wrappeja, salaatteja, nugetteja ja ties mitä ateriayhdistelmiä, jolloin pelityylikin muuttuu ennakoinnin mestaroinnista mahdollisimman sulavaliikkeiseen reagoimiseen. Loppupelin kaaosta kohden pelaaja käytännössä vain viskoo epätoivoisessa summanmutikassa purilaisia asiakkaitaan päin.


Samanlaista kehitystä tapahtuu myös kyökin puolella. Noin puolet työajasta vietetään hampurilaisia paistaen, jonka haasteet keskittyvät alussa puhtaan volyymin tuottamiseen: hampurilaissämpylöitä pitäisi pinota, mutta 12 parilalle aseteltua pihviä palavat noin kolmen nanosekunnin kuluttua, eikä kukaan ole edes vielä laittanut 30 sekunnin kuluttua myöhästyvää vegepurilaista paistumaan! Destroyer Burgerissa on pakko pitää kirjaimellisesti niin monta rautaa tulessa kuin vain mahdollista, koska muutamankin sekunnin myöhästyminen voi tarkoittaa, ettei palkkakuitilla selvitä huomiseen. Päivien edetessä volyymin rinnalle tulevat myös lukuisat eri vaihtoehdot sekä erikoistilaukset, jotka sabotoivat kovalla työllä ansaitun, zen-henkisen työrytmin. Kun työpäivä on ohi, pelaajana on yhtä uupunut kuin oman lähimäkkärin kesähessu.

Vaikka Destroyer Burgerin peruslooppi on kunnossa, ja täyden kaaoksen keskellä tasapainottelu on pääosin toimivaa, välillä homma meinaa lähteä täysin hanskasta. Vaikka pelatessa minusta tuntui että kaaos oli jatkuvasti lähes ylitsepursuavaa, jälkikäteen pohdin että kapitalismin lihamyllyä satirisoiva peli olisi ehkä saanut olla jopa piirun verran armottomampi: nykyisellään peli tarjoaa tarpeeksi oljenkorsia ja helpotuksia, että (ainakin peruspelimuodossa) lähes jokaisen tilanteen saa käännettyä vielä voitoksi. Osa aiemmin mainitun Papers, Pleasen viehätyksestä johtui juuri siitä, miten pelin vaikeus osoitti satirisoidun systeemin mahdottomuuden. Mukavuudenhaluisena en kuitenkaan nipota asiasta liiaksi, sillä peli osoittaa kaaottisuutensa jo nykyisellään.




Uuvuttavalta työvuorolta kotiutuessa kaivetaan puhelin esille: kokemuspisteiden käyttämisen ja esineiden ostelun lisäksi tarjolla on myös puhdasta viihdykettä. Esimerkiksi luurista löytyvät sähköpostiviestit keskittyvät parodioimaan muun muassa spämmiviestejä, popkulttuuria tai yhteiskuntaa, kun taas pikkupeleistä löytyy runsaasti myös pelimaailmalle naureskelevia juttuja. Vaikka vitsit naurattavat aikansa, Flappy Birdiä parodioivaa Flappy Burgeria tuskin jaksaa kukaan pelata enää 23. työvuoronsa jälkeen.

Sarjakuvamainen maailma onnistuu luomaan etäännyttävän ja inhottavan tunteen, jossa ympäristöjen jokainen pinta huokuu pinttynyttä likaa, eltaantunutta rasvaa tai vieraannuttavaa kylmyyttä. Kun kotikutoiselta tuntuvan visuaalisen tyylin yhdistää pelin yleisesti anarkistiseen luonteeseen, lopputulos muistuttaa monella tapaa menneiden vuosikymmenten zine-julkaisuja.


Pienen indietiimin peliksi Destroyer Burger on yllättävänkin eheä ja toimiva kokonaisuus. Monet parodiointiin keskittyvät kokemukset unohtavat pelillisten elementtien tärkeyden, mutta Destroyer Burger on viihdyttävä myös pelimekaniikkojensa puolesta. Nokkelat vitsit ja kaaoottiset työvuorot tasapainottavat toinen toistaan, jolloin kummastakaan ei tule ähkyä. Destroyer Burger käyttää pelimekaniikkoja myös viestinsä – sekä satiirinsa – kertomiseen, joka on enemmän kuin mihin monet pelit pystyvät. 15 euron hintalappukin on sen verran huokea, että pelin saa itselleen yhden hamppariaterian hinnalla.

Lopuksi on vielä syytä mainita, että arvostelu on tehty julkaisua edeltäneen version pohjalta, joka sisälsi joitakin sittemmin poistettuja vitsejä. Pikaisen vilkaisun ja selvityksen perusteella kokemukset ovat kuitenkin pitkälti yhtenäisiä keskenään.