Kun Goichi Suda, eli kotoisammin Suda51, julkaisee uuden pelin, jumalat heittävät kolikkoa ja maailma pidättää henkeään. Tuloksena ei ikinä ole sellaista mitäänsanomatonta diibadaabaa, vaan aina jotain noteeraamisen arvoista. Joskaan ei aina positiivisessa mielessä.


Meriittilista on kiistatta kova. Mies on yhdessä Grasshopper Manufacture -studionsa kanssa tehtaillut pinon hyvin eriskummallisia ja usein viihdyttäviäkin pelejä. Killer7, No More Heroes, Shadows of the Damned, Killer is Dead ja monet muut Sudan teokset ovat olleet niin riemastuttavaa tykitystä, että niitä ei ole ongelmista huolimatta voinut kuin rakastaa.

Mutta vaakakupin toisella puolella ovat sitten ne Sudan toiset pelit. Ne, joissa sitä älytöntä tykitystä on kyllä taas tarjolla, mutta joissa ne ongelmat ovat sen verran suuria, että pelastamiseen tarvittaisiin jo taivaallista väliintuloa, ja valitettavasti trendi on ollut tähän suuntaan viime aikoina.


Joten miten on, onko miehen uusin peli, Romeo is a Deadman, riemastuttavaa hulluutta, vai taas sellainen peli, josta ei voi kuin harmitella, että hyvä tunnelma ja hyvät ideat on pilattu kehnolla pelattavuudella?



Kuten Suda51:n peleillä on tapana, myös Romeo is a Deadman tihkuu alkusekunneistaan asti tyyliä. Pelin keskipisteessä on entinen nuori poliisi, Romeo, joka kohtaa loppunsa jo pelin alkusekunneilla. Poliisiauton konepellille romahtanut zombi murhaa Romeon, mutta ei hätää: hänen keksijä-isoisänsä herättää Romeon ruumiin henkiin futuristisen teknologiansa avulla. Galaksin tulevaisuus kun on uhattuna. Juliet, useissa ulottuvuuksissa yhtä aikaa elävä yliluonnollinen olento, hyppii ajassa paikasta toiseen, jättäen jälkeensä kaaosta ja ruumispinoja. Galaktinen FBI värvää Romeon riveihinsä, koska vain hän voi jäljittää ja pysäyttää Julietin, koska kaksikko on myös samalla intohimoisesti rakastunut toisiinsa.


Tuliko selväksi? Eikö? No ei kyllä minullekaan, mutta Romeo is a Deadman on todellakin William Shakespearen klassisen rakkaustarinan versio, ainakin jos siristää silmiään ja puristaa tarpeeksi kovasti. Todellisuudessa tarina tuntuu valtaosan pelistä siltä, kuin joku olisi pistänyt ChatGPT:n generoimaan tekstiä ja heittänyt sen sitten ilman sen suurempaa oikolukua peliin. Tarina hyppii paikasta ja ajatuksesta toiseen ilman sen suurempaa huolta rytmityksestä. Välillä dramaattinen tarinan huipennushetki keskeytyy, koska pelaajan on aivan pakko vaikka kulkea FBI:n galaktisella avaruusaluksella harrastamassa byrokratiaa tai kuuntelemassa olevinaan syvän filosofista pohdintaa, joka on joko kirjoitettu tai lokalisoitu niin sekavasti, että välillä on vaikea edes ymmärtää, mitä hittoa pelihahmot puhuvat.

Tuntuu siltä, että Suda on kompastunut omaan nokkeluuteensa. Hän on yrittänyt kuroa yhteen liikaa erilaisia puolikypsiä ideoita ja vaikutteita milloin mistäkin, mutta kokonaisuus ei vain ole yhtenäinen, eikä myöskään hyvällä tavalla sirpaloitunut. Rehellisesti sanoen tuntuu siltä kuin pelaisi jotain kehnoa Rick & Morty -kopiota. Suda51:n pelien ystävät tietävät, että tämä on aika huono merkki, koska yleensä juuri se tarina on ollut se juttu, joka paikkaa miehen pelien sanotaanko vaikka puutteellista pelattavuutta. Joten jos se tuntuu nyt liiankin sekavalta sähellykseltä, onko kaikki toivo jo hukattu?


Mutta siitä pelille täytyy antaa pisteitä, että vaikka sen tarinallinen sisältö on mitä on, ainakin sitä tarinaa kerrotaan tyylillä. Siis Tyylillä. Tyyli on tarinan ohella täysin epäyhtenäinen ja hyvin sekava, mutta tällä kertaa se ei haittaa, koska Suda51:n viba on aina ollut “mitä jos 80-luvun kopiokoneella vedetty punk-fanzine, mutta videopeli?”, joten sekavuus on koko jutun pointti. Peli hyppii stop motion -animoidusta nukkeanimaatiosta staattisiin sarjakuviin, vääristyneisiin VHS-tunnelmiin, ware-pelien .nfo-tiedostojen ASCII-taidetta mukaileviin UI-elementteihin ja pöllityltä näyttävään pikselitaiteeseen ilman mitään huolta huomisesta. Ja homma toimii. Sekava, likainen ja rohkea visuaalinen tyyli iski ainakin meikäläiseen kympillä ja piti huomiota yllä pitkään sen jälkeen, kun itse pelattavuus oli menettänyt minut täysin.



Romeo is a Deadman alkaa lupaavasti. Tarjolla on tietenkin kolmannen persoonan nopeatempoista toimintaa, jossa Romeo leikkaa futuristisilla miekoillaan ja muilla lähitaisteluaseillaan satoja zombeja kappaleiksi jahdatessaan Julietia milloin minkäkin historiasta irti repäistyn pienen vinjetin läpi. Kenttäsuunnittelijat ovat selvästi saaneet toteuttaa luovuuttaan, kun peli heittelee pelaajaa milloin minkäkin 80-luvun kauhuklassikon inspiroimiin maisemiin.


Ensimmäisen reilun tunnin ajan homma tuntuu ihan toimivalta. Kontrollit voisivat olla hieman tarkemmat, mutta runsas veri ja kaaos kompensoivat. Miekan ohella Romeolla on tukenaan myös pistooli, jonka loppumattomilla ammuksilla voi ammuskella vaikka pomon heikkoja kohtia, jos ei muuten niihin ylety.

Mutta sitten homma lähtee leviämään käsistä alati kiihtyvällä vauhdilla, koska Suda ei ole vain pystynyt sanomaan millekään idealle “ei”. Alkujaan toimivan yksinkertaiseen kaavaan heitellään lisää ja lisää uusia ideoita, mekanismeja, muuttujia. Nämä moninaiset pelin osaset ovat parhaimmillaankin vain OK-tasoa ja usein paljon heikompia, joten pelaaminen muuttuu koko ajan rasittavammaksi ja ärsyttävämmäksi. Okei, nyt ei taistellakaan enää vain melee-zombeja vastaan! Nyt mukana on myös ulottumattomissa seisovia ampujavihollisia, joita pitää sitten räiskiä kankeilla ja alitehoisilla pyssyillä. Okei, nyt mukana on myös erikoisvihollisia, joiden koko jippo on, että ne juoksevat pelaajan päälle höyryjunan vauhdilla ja niiden heikkoja kohtia pitää ampua usean lippaallisen verran ennen kuin ne kuolevat. Okei, nyt mukana on myös superzombeja, jotka ovat kuin minipomoja! Ja nyt ne kaikki yhtä aikaa! Pienessä huoneessa, jossa kamera ei edes pysy pelin mukana! Ja nyt tämä on vaarahuone, jossa kaikki viholliset tekevät tuplasti normaalia enemmän vahinkoa! Triplasti!


Tuntuu siltä, että kehitystiimi on itsekin huomannut, että pelikokemus on välillä hieman turhauttava, koska kuolema ei ole Romeolle suurikaan hidaste. Peli pikatallentaa aktiivisesti ja kuoleman jälkeistä yritystä varten saa vielä pyöräyttää ruletista itselleen seuraavalle kerralle jonkinlaisen bonuksen.

Taistelun ulkopuolellakin niitä lennokkaita ideoita riittää. Tehtävien välissä saa kokkailla äitinsä kanssa avaruusaluksella erilaisia curryjä, parannella kykyjään pelaamalla Pac-Man-henkistä minipeliä, craftailla ja parannella uusia aseita ja ties mitä muuta. Mutta ihan rehellisesti suuren osan näistäkin ideoista olisi voinut jättää syrjään, koska niihin palaa runsaasti aikaa ja tuloksena on vain pieniä parannuksia pelaajan ja hänen aseidensa ominaisuuksiin, mikä ei tunnu millään tavalla tyydyttävältä tai viihdyttävältä.
Tässä sitä taas ollaan

Niin paljon kuin se minun sieluani satuttaakin, joudun jälleen kerran toteamaan, että Suda51:n pelimylly on tuottanut pelin, jonka ne kuuluisat vibat ovat paitsi kohdallaan, myös viimeisen päälle. Tämä on valitettavaa, koska siihen se sitten suunnilleen jääkin.


Tarina on mitä on, pelattavuus leviää pelin edetessä käsiin kuin ne kuuluisat Jokisen eväät ja homma ei vain toimi. Olen ehkä liian antelias ja annan Suda-fanitukseni värittää mielipidettäni liikaa, kun totean, että ei Romeo is a Deadman silti mikään totaalinen katastrofi ole. Se pelin perusydin toimii ihan kohtalaisesti, mutta vesittyy kun mukaan on heitelty kaikki mahdolliset ideat ilman huolta siitä, miten yhtenäinen kokemuksesta tulee.

Ja tarinassakin, niin paljon kuin siinä onkin rytmitysongelmia ja sekavuutta, on hyvää. Tietenkin on, vaikka Suda olisi myös käsiksensä osalta kaivannut sitä kuuluisaa punakynää, välillä hänen omalaatuinen menonsa onnistuu myös vain puhtaasti hurmaamaan. Hyviä ideoita on ollut!


Mutta… ei lopputulosta silti voi suositella. Jos ei tiedä jo valmiiksi olevansa valmis siihen, mitä Suda lautaselle lappaa, pelin voi aika huoletta kiertää kaukaa. Jos taas sattuu olemaan kaltaiseni Suda-friikki, Romeo is a Deadman on harkinnan arvoinen peli. Se ei nouse Sudan tuotannon parhaimmistoon, joten kannattaa ehkä odotella alennusmyyntejä ja kenties vaikka säätää se vaikeustaso minimiin, jotta voi keskittyä vain fiilistelyyn ja nautiskeluun.

Juu, ei todellakaan se maailman hohtavin suosittelu, mutta minkäs teet?