Beethoven & Dinosaurin kehittämä Mixtape on nostalginen aikamatka 90-luvun rakeisiin valokuviin, kynällä kelattaviin C-kassuihin, flanellipaitoihin ja korvalappustereoihin. Mixtape on myös kunnianosoitus nuoruuden hurmokselle sekä aikuisuuden haparoiville ensiaskelille.




Mixtape kertoo idyllisessä, pohjoiskalifornialaisessa pikkukaupungissa kasvaneen kolmikon viimeisestä illasta yhdessä. High school – ja näin ollen myös lapsuus – on taputeltu, ja huomenna Stacey Rockford lentää mantereen halki New Yorkiin aloittaakseen uransa musiikin maailmassa. Amisviiksinen Van Slater taas pitää (kenties loppuelämän pituisen) välivuoden, ja täyden kympin tytöstä teinikapinalliseksi kääntynyt Cassandra Morino on lähtemässä yliopistoon etsimään itseään. Edessä on kuitenkin vielä yksi ilta, ja sen päättävät päättäjäisbileet.

Mixtapella on hyvin vahva tyyli – ja peli myös tekee sen selväksi ensimmäisistä sekunneista lähtien. Musiikkivetoisuudesta huolimatta Mixtape ei ole ainoastaan kokoelma kappaleita, vaan myös muuta popkulttuuria, kuten elokuvia: esimerkiksi päähenkilö Rockford puhuttelee pelaajaa toistuvasti katsomalla suoraan kameraan, selittäen tapahtumia surutta auki. Vaikka Ferris Buellerin fanit hymyilevät hetimmiten, Rockfordin DNA:ta värittävät myös muut hahmot. Pelintekijät ovat tietysti peranneet John Hughesin elokuvat läpikotaisesti, mutta Rockfordin hahmossa on vähintään yhtä paljon High Fidelityn levykauppaa pyörittävää musiikkielitisti Robia, joka tarkastelee maailmaa musiikin kautta.


Astuin Mixtapen maailmaan ennakkoluulojen värittämänä. Ensin peli pokkasi huippupisteet kriitikoilta, sitten syntyivät vastareaktiot: osa kritisoi hahmoja tai dialogia, toiset dissonanssia ysärimaailman ja modernin puhekielen välillä. Validi kritiikki hukkui nopeasti öyhöttäjien ikivanhojen fraasien alle: "ei tässä tehdä muuta kuin paineta X:ää", "ei tämä ole peli laisinkaan", "vassarien woke-roskaa", ja kaikki muut klassikot vyöryivät somealustojen kommenttipalstoille. Kakofonia peitti nopeasti keskustelut nyansseista sekä tyylisuunnan kokeellisista puolista. Videopelien keskustelukulttuuri ei ole vuosien saatossa juuri kehittynyt, täysin samat jutut käytiin läpi lähemmäs 15 vuotta sitten. Tuolloin vaadittiin, että esimerkiksi Gone Homea olisi pitänyt kutsua “interaktiiviseksi kokemukseksi” eikä “peliksi”, nyt samaa väännetään Mixtapesta.


Minä kuitenkin rakastuin tähän peliin välittömästi. Kun Mixtape alkaa yli-itsevarman päähenkilön jaarittelemalla, itseriittoisella monologilla (joka on lisäksi ironisen kerroksen ja intertekstuaalisten viittausten värittämä) hymyilin jo ennen alkutekstejä. Ja voihan vitja mitkä alkutekstit pelissä ovatkaan! Viilettäessäni kalifornialaista alamäkeä skeittilaudalla Devon korvamadon tahdissa tajusin heti, miten peli oli ansainnut kehunsa. Samalla muistin, millaista onkaan olla 17-vuotias.



Teini-iän viimeisiä vuosia sekä aikuistumisen kynnystä nostalgisoiva tunnelma on Mixtapen koko idea. Jos sellaista ei kaipaa, kokemus lässähtää oitis kuin pöydänkulmaan tärähtänyt pannukakku. Nostalgisointiin ei kuitenkaan pyritä aikakauden tarkan uudelleenluomisen kautta, vaan ennemminkin letkeän fiilistelylinssin läpi: Mixtape luo tonaalisen pastissin nostalgisista asioista, huolimatta siitä miten tarkasti ne istuvat yhteen. Tarinankertojat värittävät muutenkin suurella sudilla ja tyylisuunta on liioittelevan räiskyvä: kun kolmikko pakenee poliiseja kotibileistä, heidän perässään ei ole yhtä pikkukaupungin poliisiautoa, vaan kokonainen laivue – yllä pörräävää poliisikopteria unohtamatta. Tai niin he ainakin pakomatkansa muistavat.


Pelikokemuksen ytimessä on kuitenkin se yksittäinen, äärettömän innostava mutta myös pelottavan lyhyt hetki jokaisen elämässä, kun maailma alkaa avata oveaan. Yhdessä vietetty lapsuus haarautuu silmänräpäyksessä lukemattomiin eri suuntiin, ja jokainen lähtee etsimään itseään. Kesät ovat yhä ikuisia, mutta niiden rajallisuus tuntuu jo ytimissä, ja jokainen yhdessä vietetty hetki sisältää ripauksen nostalgiaa ja melankoliaa.

Pelin kuvastoa voi kuvata kunnianosoitukseksi tai kopioinniksi, riippuen siitä näkeekö Mixtapen CD-R:lle poltettuna, sieluttomana piraattikopiona, vai lämpöisiä sävyjä huokuvana, romanttisesti rohisevana C-kasettina. Joka tapauksessa pelissä löhöillään ilta-auringon kultaiseksi värjäämissä huoneissa, tepastellaan pitkin junakiskoja, hengaillaan hylätyissä taloissa ja riekutaan kotibileissä. Kasvutarinoiden kaikki klassikot ovat esillä, vaikka ajoittain niitä tarkastellaankin modernista perspektiivistä, kuten Olivia Wilden ohjaamassa Booksmartissa. Tarina on silti täysin tunnevetoinen, realismiin ei pyritä eikä sitä haikailla.


Sen lisäksi että Mixtape on itsessään nostalginen teos, se myös käsittelee kulttuurin suhdetta nostalgiaan hyvin modernilla tavalla. Mixtapen hahmot mm. peilaavat elämätöntä nuoruuttaan kulttuurin peilin kautta, nostalgisoiden sitä. Vaikka reflektoiva pelko oman nuoruuden haaskaamisesta ei ole uniikkia nykyhetkelle, se on erityisen olennaista FOMO-kulttuurissamme. Mixtape ei suoranaisesti vie tällaista keskustelua eteenpäin, mutta se toimii esimerkiksi hyvänä keskustelunavauksena.



Iso osa kritiikistä pohjautuu makuasioihin. Mixtapen teinit ovat hyvin teinimäisiä, joten höpöttelyt ovat sekoitus setämiesten kirjoittamaa nuorisoslangia, pöhötettyjen egojen sanelemaa lukiofilosofiaa sekä aitoa paatosta. Jos keskenkasvuisten teinien keskenkasvuiset puheet turhauttavat, Mixtape kannattaa kiertää hyvin kaukaa. Selkeää dissonanssia puheissa ja aikakaudessa kuitenkin on: vaikka tarina sijoittuu selkeästi 90-luvulle, dialogin ja aatosten perusteella vuosikymmenestä ei menisi lainkaan takuuseen.


Yksi kritiikki, jota en voi sivuuttaa edes henkilökohtaisena preferenssinä, on hahmojen epäjohdonmukaisuus. Mixtape yrittää survoa kolmikkoon ja muutaman tunnin kestoon vuosikymmenten edestä aikuistumiskertomuksia ja lukemattomia teinihahmoja, jolloin hahmot – erityisesti päähahmo Rockford – eivät käyttäydy johdonmukaisesti. Ajoittain he kuulostavat Kuumien kinkkujen (Fast Times at Ridgemont High) törkyisiltä rämäpäiltä, toisina hetkinä suusta putkahtaa runollisia aforismeja kuin Elämäni seinäruusuna -elokuvan (The Perks of Being a Wallflower) teatteriskideiltä. Äärimmäisen myötämielinen pelaaja voisi sanoa, että eri roolien ja tyylien testailu sopii omaa paikkaansa etsivän teinin suuhun täydellisesti, mutta ei. Jälki on vain huolimatonta.


Omat ideat ovat myös hieman vähissä. Viittaukset ja kunnianosoitukset kuuluvat nostalgiaa käsittelevän teoksen pakettiin, mutta välillä tuntuu ettei Mixtapella ole mitään uutta sanottavaa. Erityisesti viimeisen 10-15 vuoden aikana metanarratiivit, neljännen seinän rikkomiset, intertekstuaalisuus ja muut tyylittelyt ovat tulleet sen verran tutuiksi, ettei Mixtape tunnu ihan niin freesiltä, kuin miltä sen ehkä pitäisi tuntua. Mixtapen myyntilause on “nothing but the hits” (suom. “vain hittejä”), joten ehkäpä ei pitäisi liikaa yllättyä, kun peli käyttää tarinassaan klassikoiksi todettuja hahmotyyppejä, tapahtumia ja kerrontatapoja.



Freesejäkin puolia pelistä löytyy, siitä pitää audiovisuaalinen toteutus huolen. Äänipuoli on hoidettu niin mestarillisesti, että siitä puhuminen tuntuu itsestäänselvyyksien toistelulta. Muun muassa Joy Divisionia, The Jesus and Mary Chainia, Portisheadia, The Smashing Pumpkinsia, Iggy Popia, The Curea ja Siouxsie and the Bansheesia sisältävä soundtrack on tyylipuhdas napakymppi, ja erinomainen johdatus menneiden vuosikymmenten vaihtoehtomusiikkiin. Nostalgisoinnin ohella musiikista nauttiminen on vaatimus Mixtapesta tykkäämiselle: jos omasta radiosta raikaa lähinnä Mamba ja Turo’s Hevi Gee, tarttumapinta voi olla vähissä.


Äänipuolen vahvuuksien lisäksi Mixtape on myös todella näyttävä peli. Stop-motion -animoinnilla elävöitettyjen hahmojen liikkeissä on viehättävää omaleimaisuutta, ja maailma taiteilee täydellisesti realistisen ja vahvasti saturoidun välillä: kaikki kellertävien lehtien kullasta ilta-auringon sävytykseen on toteutettu juuri niin elävästi, kuin mahdollista.

Myös visuaalinen tarinankerronta on tyylikästä. Kun nuoret tuntevat aavan nurmikentän vapauden, hahmot kirjaimellisesti liitävät pellon poikki; vastaavasti kun avoauton takapenkillä levittää kätensä, ei kannata ihmetellä vaikka koko auto lähtisi lentoon. Tarina antaa nuorison vahvojen tunteiden rytmittää ja kuljettaa tarinaa, joka tuntuu aidolta ja oikealta päätökseltä. Jälleen kerran Mixtapen ytimessä on tunne, ei niinkään pidättäytynyt ja mahdollisimman realistinen kuvaus.


Vaikka Mixtapesta nauttiminen ei vaadi että somen algoritmit mainostavat Mobilatia, kohdeyleisönä on nimenomaan keski-ikään päässeet nostalgisoijat. Kompressiosukkienkaan omistaminen ei tarkoita, että kalifornialaisen auringon alla viihtyy automaattisesti: tarinavetoinen tunteissa piehtarointi hyötyy vaihtoehtorockin suurkulutuksesta, eksistentiaalisesta ahdingosta sekä oman polun loputtomasta etsimisestä. Jos tähdet kuitenkin asettuvat oikeaan asentoon – kuten minun kohdallani kävi – Mixtape tarjoaa villin, vapaan ja vauhdikkaan aikamatkan nuoruuden kesäiltoihin, parhaalla mahdollisella soundtrackilla sävellettynä.