Nintendo osoitti reilu kymmenen vuotta sitten värikkäällä maaliräiskinnällään, että verkkoammuntapelit voivat soveltua myös nuoremmalle peliväelle. Kolme menestyksekästä osaa suunniteltiin ensisijaisesti pelaajien välisen nahistelun ehdoilla, ja yksinpeli jäi niissä toissijaisempaan rooliin. Raiders-nimeä kantavassa spin-off-osassa tilanne käännetään päälaelleen, ja koko pelirakenne on laitettu uuteen uskoon.


Splatoon tunnetaan ensisijaisesti maalipyssyjen värittämästä moninpelistään, mutta sarjassa on ollut myös oivallisia ja ainutlaatuisia yksinpelikampanjoita. Niissä painotus on ollut maalilla räiskimisen lisäksi erityisesti tasoloikinnassa ja pienten pulmien ratkonnassa, mutta nyt keskitytään ennen kaikkea vihollisten kurmuuttamiseen. Yksinpeliä korostavaa spin-off-osaa voi pelata myös verkon kautta yhteistyössä muiden pelaajien kanssa, mutta pelaajien väliset kahinat on jätetty pelistä kokonaan pois.


Kaikki alkaa, kun salaperäinen myrsky yllättää edellisestä peliosasta tutun Deep Cut -kolmikon helikopterimatkalla. Pop-bändin hätälaskeutuminen tuntemattomille Spirhaliten saarille päättyy siinä mielessä hyvin, että matkassa on käsistään näppärä mekaanikko, jonka saappaisiin pelaaja asettuu. Kuukaudessa porukka on pystyttänyt merelle tukikohdan, jossa voidaan suunnitella sekä paluuta kotiin että saarilta löytyvien arvoesineiden rosvoamista. Nopeasti käy ilmi, että rosvoretkiä häiritsevät aggressiiviset Salmonid-olennot, joiden nujertaminen vaatii maalausvälineitä. Aarteiden poraaminen maasta olisi mahdotonta ilman pientä sukellusvenettä muistuttavaa tutkimusbottia, johon Deep Cutin jäsenet vuorollaan asettuvat pelaajaa auttamaan. Sellainen onneksi löytyy hylättynä seikkailun alussa.



Peli koostuu kymmenistä raideista, joiden pituus vaihtelee tehtävätyypin mukaan minuutista useampaan. Yksinkertaisimmillaan ne ovat nopeita, pienellä pelialueella tapahtuvia vihollisaaltojen peittoamisia tiukkojen aikarajojen puitteissa, ja monimutkaisimmillaan muutamia vihollistukikohtia sisältäviä laajempia kenttiä. Isommatkaan kentät eivät suuren suuria ole, mutta pieneksi toviksi niissä riittää seikkailtavaa. Osa näistä on avonaisia ja vapaasti koluttavia alueita, kun taas suurempi osa kuljettaa pelaajaa rajatummassa putkessa. Aarteenmetsästysretkistä jää yleensä aina kouraan tuhti nippu aseita ja muita resursseja, joita on taistelun rauhoituttua mukava tutkia tukikohdan suojissa.

Tukikohta on melko pieni, ja varusteiden rakentelun sekä testaamisen lisäksi siellä on melko vähän muuta tekemistä. Pelin merkittävin koukku löytyy kuitenkin juuri raidien välisestä ajasta, kun taistelu taistelulta karttuvaa varustelistaa tutkitaan ja seuraavaan koitokseen valikoidaan parasta mahdollista yhdistelmää. Kokemuspisteillä voidaan parantaa hahmon kestävyyttä tai voimistaa aseiden ja erikoisvarusteiden tulivoimaa. Paperilla kokonaisuus on melko simppeli, mutta kumma kyllä erä toisensa jälkeen oli pelattava vielä yksi raidi paremman varustelun ja levelin nousun toivossa.


Ellei varusteiden loottaaminen olisi niin koukuttavaa, peli olisi voinut muuttua pitkässä juoksussa nopeasti yksitoikkoiseksi pakkopullaksi. Raideilla kohdattavia lohiotuksia on nelisenkymmentä erilaista, mutta siitä huolimatta taisteleminen alkaa nopeasti tuntua itseään toistavalta, ja aiempien osien yksinpeleistä tuttua tasoloikintapainotteisuutta alkaa kaivata. Pienissä määrin sitäkin on tarjolla erityisemmin pelin Dungeons-tasoissa, jotka avautuvat pelitasoista löytyvillä kompasseilla. Tasoloikintaa ja pientä pulmanratkontaa tarjoavat tasot tutustuttavat pelaajan hahmoluokkien erikoiskykyihin, mutta lyhyydessään ja tutorialimaisuudessaan ne ovat tällä saralla hieman laiha lohtu. Kenttäkokonaisuuksia päättäviä loppupomoja pelissä on neljä. Ne eivät ole välttämättä kekseliäimmästä päästä, mutta tekevät taisteluista onnistuneesti vielä suurempia.



Kun kyseessä on Nintendon kehittämä peli, ollaan turvallisissa käsissä: peli on teknisesti erittäin sulava, kontrollit toimivat täydellisesti ja pelikokemusta häiritsevät bugit loistavat poissaolollaan. Aiemmista osista tutut kontrollit on pidetty sulavasti mukana, ja sukupolviloikka Switch 2:lle tarjoaa entistä jouhevampaa ruudunpäivitysnopeutta, joka ei kyykkää edes massiivisimmissa taisteluissa. Vihollisia voi olla ruudulla samanaikaisesti kymmenittäin, ja sekuntitarkat aikahaasteet voivat ratketa pienistä asioista, jolloin teknisen suorituksen onkin tärkeää olla tällä tasolla. Graafisesti peli on tarkempi tuoreemman konsoliraudan ansiosta, mutta muuten ulkoasullinen taso vastaa pitkälti aiempia osia. Graafisilla yksityiskohdilla ei erityisemmin retostella, vaan pelimaailmat ovat siltä osin melko hillittyjä.


Kenttäsuunnittelu jää pelissä karvaaksi pettymykseksi. Joihinkin kenttiin on tuotu pientä tasoloikintajippoa rikkomaan tasaista puurtamista, mutta muuten saman toistoa on liikaa. Verrattaessa esimerkiksi PlayStation 5:n Astro Bottiin, jossa jokainen taso on oma uniikki luomuksensa, Splatoonissa viisi laajempaa tasoa putkeen voi toistaa täysin samaa ulkonäöllistä teemaa ilman, että tasoja toisistaan erottavia tekijöitä juuri tulee vastaan. Tasot ovat myös melko synkeitä ja värittömiä, joten värikäs ilonpilkahdus täytyy luoda itse maalilla sotkemalla. Piilotetut keräilyaarteet on sijoitettu niin johdonmukaisen helppoihin ja miltei väkisin vastaan tuleviin paikkoihin, etteivät ne varsinaisesti tunnu edes piilotetuilta. Pelihetken päätteeksi mieleen jää vain se, kuinka tuli tykitettyä maalipyssyllä outoja otuksia kumoon ja pyöriteltyä asevarusteluja. Lineaarinen ja hieman aidan matalimmalta kohdalta oikaistu tasosuunnittelu syövät pelin mieleenpainuvuutta.



Peli on vaikeusasteeltaan mielestäni oikein sopiva pelin suosittelemalla keskitasolla. Nuorempia pelaajia varten tarjolla on helppo vaikeusaste, kun taas pelityypin tai -sarjan veteraanit voivat valita normaalia haastavammat tuoksinat. Keskitasolla kohtasin lukuisia epäonnistumisia, joista suurin osa johtui haasteajan loppumisesta kesken. Seikkailupainotteiset kentät olivat varsin helppoja, mutta aikarajoitteiset taistelut pienemmillä areenoilla alkoivat kiristää tunnelmaa erityisesti pelin loppuvaiheilla. Yhden haasteen jätin roikkumaan täpärästä epäonnistumisesta huolimatta, kun pelissä eteneminen ei vaatinut sen läpäisyä. Hahmon kehityttyä palasin tasoon myöhemmin uudelleen ja epäonnistuin edelleen. Tässä huomasin pelityylini olevan väärä, ja varustusta muokkaamalla läpäisy onnistui. Tämä oli yksi esimerkki pelin onnistumisesta: vihollishahmojen erilaisuus ja oman pelityylin vaihtelun tärkeys korostuivat aidosti.

Erilaisia aseita pelistä löytyy lukuisia. Osa niistä matkii oikean elämän vastineita, ja osa on teeman kekseliäisyyden lopputulosta. Aseilla on omat levelinsä tulivoimaa tehostamassa, ja tähtiluokitukset lisäävät erikoiskykyjä, kuten mahdollisuuden jäädyttää vihollisia. Pelin kolme erilaista hahmoluokkaa muuttavat taistelujen tuoksinaa merkittävimmin. Yksi korostaa nopeutta, toinen hyökkäysvoimaa ja kolmas taktisempaa lähestymistapaa. Kaikille on valittavissa omat gadgetinsa. Esimerkiksi taktinen taitaja voi asentaa taistelutantereelle Shot Potin, joka tarjoaa automaattista tulitukea maalitykin muodossa. Relic Powereilla hahmolleen voi valita erikoiskykyjä, kuten korkeammat loikat. Niitä on sekä yleismallisia että hahmoluokkaan sidottuja. Luokkakohtaiset Showstopper-erikoiskyvyt ovat pelin suurinta tuhoa aiheuttavia iskuja, jotka aktivoituvat aika ajoin käytettäväksi hahmon kerättyä tarpeeksi energiaa maalipyssyllä kangertamistaan vihollisista. Viimeksi mainitutkin kehittyvät pelaamisen edetessä. Pelaajan aktivoimiseksi kokeilemaan eri lähestymistapoja näiden pitkällisempi kehitys vaatii etenemistä myös muilla hahmoluokilla.


Raidersissa pelaajien välisestä maalisodinnasta on luovuttu, mutta yksinäisyyteen ei täysin tarvitse verhoutua. Tehtäviä pystyy suorittamaan verkon yli yhdessä enintään neljän hengen joukkueena. Yksin pelatessa epäonnistuneen raidin jälkeen saa pitää kaiken ennen elämien loppumista löytämänsä lootin, mutta useamman pelaajan erän keskeytyminen johtaa kaiken kerätyn menettämiseen. Moninpeliseuraa voi etsiä serverilistan kautta, joka ärsyttävästi vaatii koodisanan määrittelemistä. Jos linjoilla ei ole kaveriporukkaa, jonka kanssa sana olisi sovittu, liityttäviä pelisessioita alkaa löytyä määrittelemällä sanaksi esimerkiksi ”Splatoon”. Mielenkiintoisena ominaisuutena pelitasoa valitessa voi verkkopelaajia kutsua auttamaan haastavan kentän läpäisyssä. Käänteisesti pelaaja voi ilmoittautua myös auttajaksi, jolloin peli hakee apua tarvitsevia ja liittää avun tarjoajan vastaamaan toisen pelaajan avunpyyntöön. Pelisessiot löytyivät nopeasti ja verkkopeli toimi pelin omat reunaehdot huomioiden erinomaisesti.



Splatoon Raiders on kokonaisuutena mielenkiintoinen spin-off. Siinä on rohkeasti unohdettu aiempien pelien merkittävimmät vahvuudet ja siirretty mainio pelattavuus sekä värikäs maalisota uuteen muottiin. Shoot and loot -tyyppiseksi peliksi se on ilahduttava väripisara, joka tarjoaa myös nuoremmille pelaajille mahdollisuuden tutustua genreen, mutta aktiivipelaajille se tuo varsin vähän uutta. Arvioinnin kannalta teos oli varsin miellyttävä, kun ei tarvinnut odottaa perheen pikkupilttien nukkumaanmenoa, koska pelin väkivaltaisuus on kätketty mainiosti maali-ilottelun taakse.


Valitettavasti pelin mielekkyyttä syövät lineaarinen ja toistokas kenttäsuunnittelu sekä pidemmän päälle taisteluiden samankaltaisuus. Musiikkiraitakaan ei ole kovin mieleenpainuva, tarinasta puhumattakaan. Graafisesti peli on siloteltu Switch 2:n mahdollistamalle 4K-tasolle, mutta vanhempiin Splatoon-peleihin verrattuna parannus jää lähinnä resoluutiokorotukseksi. Onneksi lisätehoilla ruudunpäivitys on saatu lukittua aiempaa jouhevammalle tasolle. Heikkouksistaan huolimatta peli on onnistunut välipysäkki pelisarjalle omine koukkuineen. Reilun kymmenen tunnin kampanjan jälkeen peli houkuttelee tarttumaan telaan vielä lisää: uusia kenttiä avautuu vielä lopputekstien jälkeen, ja vanhat kentät mehustetaan lisähaasteilla aarresaaliin kerryttämiseksi.