Viime vuosikymmenellä Assassin´s Creed -pelisarjaa julkaistiin vuosittain. Tiivis julkaisutahti näkyi siinä, etteivät pelit teknisesti kehittyneet suurin harppauksin, mutta eri teemoilla Ubisoft osasi leikitellä. Vuonna 2012 Assassin's Creed III:ssa hieman jo kokeiltiin meritaistelua, ja kun kokeilu osoittautui toimivaksi, vuotta myöhemmin suunnattiin Karibian aalloille. Salamurhaajien ja temppeliritareiden ikuinen vääntö esitettiin merirosvoseikkailun muodossa, joka oli jo silloin mainio – vaikka kärsikin vuosittaisen julkaisurytmin oikuista. Nyt Black Flag on palannut nykypäivään päivitettynä Resynced-versiona.


Resyncedissä oli heti alusta asti ilo huomata, että kyse ei ollut pelkästä ”HD-filtteristä” tai muuten kevyestä kasvojenkohennuksesta. Toki graafinen ilme on se, mihin katseet ensimmäisenä kohdistuvat, mutta uusintaversio tekee kunniaa alkuperäiselle versiolle jokaisella osa-alueella. Varsinainen tarina ja miljöö ovat lähestulkoon ennallaan. Jos olet pelannut alkuperäisversion hiljattain läpi, en välttämättä suosittelisi tarttumaan tähän uusintaversioon aivan heti. Itselläni viime kerrasta on jo lähemmäs 13 vuotta, kun pelin alun perin arvioin PlayStation 3:lla. Tuossa ajassa olen melko tehokkaasti onnistunut unohtamaan tarinan käänteet, joten pienet vertailuvirheet ovat mahdollisia.


Muistin ja vertailun tueksi aloitin seikkailun uudelleen myös alkuperäisen version parissa ensimmäisen pelitunnin verran. Aikoinaan peli oli pelattavuudeltaan hyvää tasoa, mutta uuden ja vanhan version välillä hypellessä huomaa, että harppaus ei rajoitu pelkkään grafiikkaan. Vanhat painikeasettelut on korvattu uudempien AC-pelien mukaisilla, kuten myös valikkorakenteet on tuotu tuoreempien painosten mukaisiksi. Suomen kielestä nauttivat kokevat uudistetussa versiossa sen heikennyksen, että peliä ei ole enää lokalisoitu suomeksi. Verkkomoninpeli on jätetty pelistä myös pois, mutta se ei mielestäni koskaan ole ollutkaan olennaisessa osassa tässä pelisarjassa.



Seikkailu käynnistyy totutusti rytinällä toimintaa tihkuvassa meritaistelussa vuonna 1715, josta pelin päähahmo Edward Kenway onnistuu veden varaan joutumisestaan huolimatta selviämään. Liekehtivien alusten seasta rantautuessaan hän kohtaa toisen taistelusta selvinneen. Assassiini Duncan Walpole pyytää merirosvoltamme palvelusta, johon Edward ei tartu. Pienen välienselvittelyn jälkeen sankarimme päättää Duncanin päivät ja vie tämän identiteetin soluttautuen siten piireihin ahnetta määränpäätään edistääkseen. Saarella kohtaamansa kaupparatsun avulla hän pääsee jatkamaan matkaansa kohti sivistystä. Tarina on uskollinen alkuperäiselle. Alkutunnit kuluvat edelleen hieman päätarinasta irralliselta tuntuvassa merirosvoilussa, ennen kuin varsinainen juoni pääsee kunnolla vauhtiin. Pääjuonen taustalla palataan aika ajoin Edwardin kotimuistoihin, joista käy ilmi, millaisista merkeistä rosvoiluretkille on lähdetty.


Tarinaa on kevyesti syvennetty sieltä täältä, mutta merkittävin muutos nähdään nykyajan tapahtumien poistamisella. Alkuperäisessä teoksessa seikkailtiin aika ajoin kuvitteellisen suuryritys Abstergon toimistolla, jonka Animus-laitteella tutkittiin ihmisen geneettistä muistia ja käytännössä loikattiin näihin entisajan seikkailuihin. Uudistus on oikein tervetullut, koska toimistoseikkailut tuntuivat jo aikoinaan päälle liimatuilta ja turhaan varsinaista seikkailua rikkovilta. Nyt pelissä voidaan keskittyä siihen olennaiseen, kun jopa turhauttavan tylsältäkin tuntuneet välikohtaukset on siivottu pois. Futuristisempaa tunnelmaa ei ole hylätty täysin, vaan tilalle on tullut uusia Rift-tasoja. Kentät pistävät muistia sekaisin ja pyrkivät tarjoamaan vastauksia ”mitä jos?” -kysymyksiin. Taistelua ja parkouria sisältäviä kenttiä on seikkailun aikana tarjolla neljä. Ne kestävät noin 20 minuuttia kerrallaan ja palkitsevat pelaajan etenemistä helpottavilla bonuksilla.



Grafiikaltaan peli on vallan upea, kuten tuoreimmat AC-pelit ovat muutenkin olleet. Kaupungit ovat hienoja ja kadut eläväisiä, mutta erityisesti pidin ihan maisemien ihailusta ruoria puristaessa. Merimaisemat sääilmiöineen ovat upeita ja seilaaminen erittäin laajalla pelikartalla mahtavaa puuhaa. Välillä tarinassa eteneminen jäi hieman paitsioon, kun tuli poikkeiltua milloin milläkin pikkusaarella. Toki kyllähän sekin jossain kohtaa alkoi tuntua itseään toistavalta, mutta laivan puikkoihin hyppäsi aina hymyhuulin. Näyttävää oli myös merenpinnan alla, jossa hylkyjä ja luolia tutkimalla löysi toinen toistaan arvokkaampia aarteita.


Kuivalla maalla kaduilla ja katoilla liikkuminen on varsin sujuvaa. Parkourin suorittamista on merkittävästi sujuvoitettu ja eteneminen on jouhevaa. Peli tekee kiipeilystä automaattisesti melko helppoa, mutta jättää vapaassa pelimaailmassa pelaajalle itselleenkin suoritettavaa esimerkiksi reittivalinnat. Alkuperäisessä versiossa muistan takaa-ajotehtävän monesti epäonnistuneen sen vuoksi, että hahmo tahmasi eteen osuneeseen rakennuksen nurkkaan tai kiipeilykohtaus huusi millintarkempaa komentoa. Tällaista ongelmallisuutta en enää havainnut.


Taistelusysteemi on uudistettu täysin mukailemaan tuoreempia AC-sarjan pelejä. Aiemmin taistelu oli suoraviivaisempaa, mutta nyt puolustus ja oikeat ajoitukset ovat merkityksellisempiä. Jos onnistuu houkuttelemaan koko komppanian kintereilleen, kamerakulmien kanssa tulee ongelmia. Koska peli kuitenkin painottaa hiiviskelyä, tätä ei tapahdu jatkuvasti. Hiiviskely oli pääsääntöisesti ensimmäinen vaihtoehto, mutta tilaa sille olisi saanut olla enemmän ja valitettavan usein peli kääntyy miekkojen heilutteluksi, kun sopivaa piilopaikkaa etenemislinjassa ei ole. Pelille erityisen merkityksellinen meritaistelu on myös mielekästä ja sopivan kankeasti toteutettu – eivät ne laivat kuitenkaan ihan yhtä näppärästi käänny kuin Nissan Micra.



Peli on kokenut täydellisen sujuvoittamisen, mutta on jotain vanhaa perintöäkin jätetty. Fysiikan lakeja rikottiin useaan otteeseen, hahmo jäi välillä pysyvästi jumiin paikalleen, ja pelin kaatuminen tutustutti minut PlayStationin melko näppärään vianilmoituslomakkeeseen, jossa pystyi halutessaan jakamaan tapahtuneesta videopätkän pelinkehittäjille. Aika paljon PlayStationillani pelitunteja on vuosien saatossa kertynyt, enkä tällaista muista nähneeni. Peli on bugisin pitkään aikaan pelaamani, mutta vuoden 2013 versioon nähden ongelmia on silti melko vähän.


Loppuyhteenvetona tekisi mieli nousta seisomaan ja taputtaa – näin näitä uusintaversioita vanhoista peleistä kuuluukin tehdä. Tekninen toteutus on tuotu tähän päivään, vanhan mokia on korjattu, peliin kuulumattomia osia on poistettu ja uutta sisältöä on tuotu sen edestä tilalle. Pieniä luonnonoikkuja vähän vielä piilee, mutta mallisuorituksena uudelleenjulkaisusta se on miltei täydellinen. Ennakkoluuloni siitä, tarvitaanko noin tuoreelle pelille uusintaversiota, on kumottu.

Merirosvoilu teemana käsiteltiin jo alun perin parhaiten ja uudistunut ilme paremman pelattavuuden kanssa pitää immersion kirkkaammin itse aiheessa. Erityisesti merillä seilatessa kaukoputkessa seuraavan kiinnostavan hyökkäyskohteen siintäessä ja merimieslaulujen kannelta raikuessa unohtaa muun ja uppoutuu Edward Kenwayn seikkailuun.