Ranskalainen Asobo Studio on kerännyt viime vuosina paljon positiivista huomiota A Plague Tale -peleillään, jotka muunsivat 1300-luvun Ranskan todelliseksi selviytymiskauhupainajaiseksi. Okei, historiansa tuntevat tietävät, että siinä ei paljon muuntamista tarvittu. Nyt tiimi yrittää laajentaa pelisarjaa suuremmaksi peliuniversumiksi, sillä Resonance: A Plague Tale Legacy sijoittuu samaan “mitä jos 1300-luvun Ranska, mutta magialla?”-maailmaan, mutta on pelinä täysin erilainen kuin edeltäjänsä.


Tämä ei ole tietenkään mikään vahinko, sillä pelin tuottaja David Dedeine sanoi, että seitsemän vuoden hiiviskelykauhun jälkeen tiimi halusi jotain uutta ja erilaista pitääkseen homman tuoreena. Uutta ja erilaista on todellakin tarjolla, eivätkä tulokset ole lainkaan huonot, vaikka valittamistakin löytyy.

Jätetään siis rottien täyttämät pariisilaisviemärit taaksemme ja käännetään veneen kokka kohti Minoksen saarta, kultaisia hiekkarantoja ja kirkasta auringonpaistetta. Niin, ja lonkerohirviöitä.



Jos Resonance pitäisi tiivistää muutamaan sanaan, kuvailisin sitä Uncharted-peliksi, jossa Nathan Drake on vaihdettu nuoreen naiseen ja ammuskelu lähitaisteluun. Mukana on myös annos The Last of Us 2 -tunnelmointia, eli periaatteessa kasassa on todella hyvän pelin ainekset.


Pelin alussa karut sotilaat pelastavat nuoren Sophia-tytön uskonnollisilta hihhuleilta, enkä puhu nyt suinkaan sellaisista “halataan puita ja puhutaan kukille”-hihhuleista, vaan pikemminkin sellaisista “meidän täytyy piiskata teitä aamusta iltaan, jotta Jeesukselle ei tule paha mieli”-tyypeistä. Sophialla on lahja nähdä todella yksityiskohtaisia ja faktuaalisia näkyjä jos jonkinlaisista asioista, jotka tuntuvat jotenkin liittyvän Saareen. Kyllä, isolla S-kirjaimella.

Tutoriaalina toimivassa Sophian lapsuusajassa pelaajalle opetetaan, miten kiipeily, hiiviskely ja ryömiminen toimivat, miten suoraan pelisuunnittelun oppikirjasta lainattu taistelusysteemi pyörii ja niin edelleen. Siinä sivussa hänelle toistellaan kerran toisensa jälkeen, että hän ei voi ikinä, ei missään tapauksessa, astua jalallakaan Saarelle, koska muuten… no, hän tietää kyllä, mitä sitten tapahtuu. Nyt saatte viisi arvausta, mihin Sophian matka suuntaa!


Suunnattoman katastrofin jälkeen Sophia yhdessä ehkä ystävänsä, ehkä tyttöystävänsä, kanssa suuntaa tietenkin suoraan Saarelle, joka on tietenkin paitsi maantieteen oppikirjoista, myös kreikkalaisista taruista tunnettu Minos. Kyllä, se Minos, joka antoi nimen minotauros-hirviölle ja jonne hullu kuningas rakensi sen labyrinttinsä.

Saarella Sophia ja Leni pääsevät vetämään kunnon Uncharted-seikkailua tutkiessaan sen raunioita ja ratkoessaan sen moninaisia puzzleja. Prikulleen Unchartedin tavoin myös tällä kertaa pelaajan apuna on pelin sisäinen muistikirja, johon Sophia on vuosien varrella piirtänyt näkemiään unia ja näkyjä, jotka tietenkin antavat pelaajalle vihjeitä puzzlejen ratkaisuista. Meno tuntuu hyvin tutulta, mutta ei huonossa mielessä. Valonsäteiden heijastelu peilien kautta, mystisen kuparipallon avulla pelialueelta etsityt yliluonnolliset vihjeet ja runsas kiipeily tarjoavat paljon tekemistä.


Sophia ja Leni ovat kumpikin oikein hyvin kirjoitettuja hahmoja, joiden ystävyys tuntuu realistiselta. On hauska kuunnella kaksikon jatkuvaa keskustelua, jossa he hyvin luontevasti puhuvat yhteisistä kokemuksistaan pelin sisältä tai sen ulkopuolelta, tai vaikka suunnittelevat, minkä nimen he antavat laivalle, jonka he tulevat ostamaan löytämillään aarteilla. Välillä Saaren mystiset voimat tempaisevat Sophian henkisesti menneisyyteen, laivankorjaajana mainetta tehneen Theseuksen ruumiiseen tämän osallistuessa satoja vuosia sitten jonkinlaiseen eeppiseen voimankoitokseen. Meno on hyvällä tavalla mystistä ja halu nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu, veti minua voimakkaasti eteenpäin.

Mukana on myös lisämausteena taistelua, joka tuntuu hyvin sellaiselta modernilta “lainattiin Assassin’s Creedin tai Ghost of Yotein taistelusysteemi sellaisenaan”-menolta. Ei mitään hirveän innostavaa, mutta ei myöskään turhan ärsyttävää. Kun pelaaja saa käyttöönsä hieman enemmän tarinan aikana avattavia erikoiskykyjä ja oppii esimerkiksi heittelemään vihollisia toisiaan päin tai potkimaan näitä rotkoihin, homma muuttuu jopa viihdyttäväksi. Suosittelisin silti ehkä pudottamaan taistelun vaikeustason oletusarvoa alemmas, koska välillä taistelut ovat turhauttavia häröpalloja, joissa pelaajan pitäisi pystyä oikea-aikaisesti torjumaan usean vihollisen yhtäaikaisia hyökkäyksiä, mikä ei vain pelin kontrollien valossa toimi tarpeeksi luotettavasti.


Tämä noin pelin ensimmäinen kaksi kolmasosaa onkin sen parasta antia. Resonance näyttää aivan uskomattoman kauniilta, joten saaren hehkeiden maisemien tai sen alaisten synkkien luolien ja katakombien tutkiminen on myös visuaalisesti iskevää puuhaa. Mutta sitten tarina alkaa kiihdyttää kohti loppuhuipentumaansa ja koko paketti leviää käsiin kuin Jokisen eväät.



Mikähän ihme siinä mahtaa olla, että niin usein pelinkehittäjät eivät tunnu tajuavan, mikä heidän peleissään on viihdyttävää? Mikä on se mystinen voima, joka valtaa pelinkehittäjät, jotka ovat tehneet oikein maistuvan ja toimivan toimintaseikkailun ja innostaa heitä yllättäen muuttamaan pelin kankeaksi ja tympeäksi hiiviskelypeliksi?


Koska juuri tämä on lopulta Resonancen kohtalo. Pelin puolivälin jälkeen käy selväksi, että Minoksella tosiaan on hirviö, mutta hirviö ei ole härän ja ihmisen risteytys, vaan jonkinlainen lonkerohirviö. Sitten alkavat osiot, joissa Sophian täytyy piilotella milloin mistäkin kolosta esiin puskevalta hirviöltä, sillä jos tämä näkee pelaajan, se tappaa tämän kertaiskusta. Hirviötä itseään ei voi tietenkään haavoittaa tai tappaa, joten pakeneminen ja hiiviskely ovat homman nimet.

Osiot tökkivät vastaan jo siinä vaiheessa, kun niitä oli vain silloin tällöin. Ne ovat mekaanisesti hyvin yksinkertaisia — liiku hiljaa ja mene suojaan, kun hirviö aktivoi mystiset hirviövoimansa — mutta toistavat itseään hyvin nopeasti. Kerrasta poikki -kuolemat ovat myös aika tympeitä, koska uudelleenyrityspaikkoja on hyvin harvakseltaan, joten kuolema tietää yleensä kunnon takapakkia.



Sitten soppaa maustetaan lisää pistämällä pelaaja juoksemaan karkuun hirviöltä. Jos valitsee reittinsä vähänkään väärin, koska ei pystynyt hahmottamaan saman tien, mikä kolmesta identtisen näköisestä kielekkeestä on se, mihin Sophia suostuu tarttumaan, edessä on kuolema ja uusi yritys. Tai joskus Sophia ei vain tartu edes siihen oikeaan kielekkeeseen, koska hurraa bugit. Ja sitten kuollaan ja palataan koko kohtauksen alkuun.

Kuten kaikki tällaisia pelejä pelanneet tietävät, kaikenlainen jännitys raukeaa välittömästi sen ensimmäisen kuoleman jälkeen ja sen jälkeen osiot tuntuvat vain hitailta. Ja sitten niitä tulee enemmän ja enemmän, ne ovat pitempiä ja pitempiä. Ja kun tämäkään ei riittänyt, heitetään mukaan vielä satunnaisesti liikkuvia pienempiä hirviöitä, joita ei myöskään voi vahingoittaa ja jotka tappavat pelaajan myös kerrasta lähelle päästessään.


Enkä voi kuin ihmetellä, miksi näin on tehty, koska ero sen hauskan ja sujuvan pelattavuuden, sekä näiden tympeiden hiiviskelykohtausten välillä on kuin yöllä ja päivällä. Ei tule ihan heti mieleen toista yhtä tehokasta oman laivan torpedointia.



En muista hetkeen, milloin joku peli on vienyt minut samanlaiselle tunteiden vuoristoradalle kuin Resonance. Hieman nihkeän ja tunnelimaisen alun jälkeen peli aukeaa ja nousee suorastaan lentoon, kun Minoksen saari aukeaa Sophian ja Lenin tutkittavaksi. PlayStation 5:n parhaimmistoon kuuluva audiovisuaalinen toteutus ja silkkisen pehmeästi pyörivä PlayStation 5 Pro -versio tekivät kokemuksesta todella vaikuttavan ja vaikka pelattavuus tuntuukin vahvasti toisten ideoiden toistamiselta, niitä ideoita toistettiin todella laadukkaasti ja viihdyttävästi.


Se viimeisen kolmanneksen suunnanmuutos tuntui tämän jälkeen kuin läpsyltä suoraan poskelle. Kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Päivittelin sitä jo aiemmin, mutta en oikeasti ymmärrä, mitä hittoa kehitystiimin päässä liikkui, kun he päättivät muuttaa pelin yllättäen toimivasta ja viihdyttävästä toimintaseikkailusta kankeaksi ja itseään toistavaksi hiiviskelypeliksi. Toisaalta tämä viimeisen kolmanneksen “paskotaanpa sänkyyn eikä edes sammuteta ensin valoja”-sähellys on myös hyvin Uncharted-perinteiden mukaista touhua, joten ehkä tiimi vain vei Uncharted-lainauksensa turhan pitkälle?

Oli miten oli, on hyvin vaikea suositella lopputulosta ainakaan täyteen hintaan, sillä jos en olisi pelannut arvostelua varten, pelaamiseni olisi taatusti loppunut hyvissä ajoin ennen lopputekstejä. On tietenkin täysin mahdollista, että joku muu pitäisi myös tästä pelin osa-alueesta minua enemmän, jolloin kokonaisuus toimisi paremmin. Mutta kun sen selvittäminen vaatii 50 euron sijoitusta ja noin kahdeksan tunnin pelaamista, riskin ottaminen ei ole ihan ilmaista.