Kotimaisten kypsemmälle väelle suunnattujen elämänkertaelokuvien (ts. mummoleffojen) helmasynti on kohtausten pinoaminen peräkkäin visiotta. Virolaisten, venäläisten ja suomalaisten yhdessä rahoittama Georg Ots – Rakkaani yrittää välttää tämän valitsemalla, mistä näkökulmasta etäisen, jäykän ja kylmäkiskoisen, mutta tenhokkaalla äänellä hurmaavan virolaislaulajan elämää tarkastellaan. Kertojana toimii Georg Otsin (Marko Matvere) toinen vaimo Asta (Anastasia Makejeva). Päätös kuvata Georg Otsia ikään kuin luonnonvoimana on hyvä, mutta toteutuksessa on toivomisen varaa. Kyseessä on identiteettikriisi: kuinka kattaa kaikki oleellinen Otsin elämästä, kun kertoja on paikalla vain keskivaiheilla? Katkera vanha nainen yskimässä yksinään televisiota katsellen ei ole kummoinen ratkaisu.

Georg Ots – Rakkaani alkaa yhtenä aasinsiltana, kun Ots voittaa mitalin uinnista ja heti perään joutuu toiseen maailmansotaan ja selviää hengissä saksalaisten upottamasta laivasta. Kuolleeksi luultu mies seikkailee Neuvostoliitossa, jossa tämä tapaa viihdejoukkojen vetävän tanssijattaren Astan ja toisaalta saa kuulla, että ensimmäinen vaimo viihtyy saksalaismiehen kanssa kotona Virossa. Otsin lopulta palatessa rauhoittuneeseen Neuvosto-Viroon, on hän ehtinyt jo kerätä mainetta ja avioitua ja hankkia lapsen Astan kanssa. Ots nousee arvostetuksi laulajaksi ja oopperatähdeksi, jota rakastetaan yhä niin Virossa, Suomessa kuin Venäjälläkin.

Keskivaiheilla, sekavan alun jälkeen Georg Ots – Rakkaani on pitkälti sitä, mitä kuvittelisin ohjaaja Peeter Simmin ja käsikirjoittajien kaavailleen. Georgin ja Astan välillä ei ole minkäänlaista kemiaa, rakkautta kylläkin. Georg on toisaalta karismaattinen, lähes moitteeton herrasmies, mutta toisaalta seipäänniellyt puunaama, joka ei kykene muulloin kuin laulaessaan näyttämään tunteita edes siinä määrin, että katsoja vakuuttuisi, että ne ovat olemassa. Samaan aikaan Asta on huomionkipeä ja räväkkä persoonallisuus, joka hukuttaa surunsa shampanjaan. Vuodet kuluvat ja pari sietää toisiaan. Erinäiset hämäriksi jääneet asiat, kuten Georg Otsin kytkökset KGB:hen ovat läsnä vain vihjeinä. Miehen matkat Suomeen ja Venäjälle merkitsevät lähinnä lavasteiden vaihtoa.

Viisikymppisenä syöpään kuolleella Otsilla ehti olla kolmaskin vaimo. Kun Asta poistuu kuvioista – elokuvan mukaan Georgia enää koskaan näkemättä –, tuntuu koko teoksen pointti hukkuvan jonnekin. Kuolleen miehen leima otsassaan Ots näyttäytyy hetken ajan intohimoisena ja traagisena hahmona, mutta ei kai hän vain ole se, josta katsojan tulisi tässä vaiheessa välittää? Matvere näyttelee Otsia kelvollisesti, kyseessä vain sattuu olemaan hahmo, joka ei säteile, ellei toinen hahmo ole sitä heijastamassa. Elokuva Amadeus teki Mozartista jotain, mitä Georg Ots – Rakkaani ei onnistu tekemään Otsista.

Kolmesta maasta koottu käteinen on sinällään realisoitunut ammattitaitoiseksi työksi. Miljööt näyttävät hyvältä ja kelpo näyttelijänsuorituksia nähdään jopa pienissä, lopulta merkityksettömissä rooleissa. Pieniä kiusallisia ongelmia on havaittavissa huulten liikkeiden ja äänen suhteessa, mikä tässä tapauksessa on kohtalokasta: en uskonut missään vaiheessa, että Otsin mahtava ääni tulisi ulos väsyneesti suutaan aukovasta Matveresta (joka kumma kyllä on laulanut Otsin materiaalia oikeastikin, musikaalissa). Ristiriitaista sinänsä, että elokuvan Georg Ots kadottaa uskottavuutensa, kun ääneen pääsee oikea Georg Ots – varsinkin, kun komea laulanta on lopulta parasta mitä elokuvalla on tarjota.

Koska salakuuntelin virallisen kohderyhmän edustajia, joudun päättämään arvostelun murskakritiikillä: tunnekylmä kivikasvo tuskin palauttaa Georg Otsin todellisia faneja nuoruuden tunnelmiin.