Kotimainen Albinö Rhino tyrkkää markkinoille mammutin ketteryydellä laahustavaa stoner/sludge-doomin, psykedeelisen doomin ja drone doomin sielunmessua. Bändillä ei ole kiire, neljän biisin läpikäyntiin kulutetaan aikaa lähes 40 minuuttia! Hartaasti muriseva Albinö Rhino muistuttaa mainiota Demonic Death Judgea, tosin ilman kuolonviitteitä. Tarkempi kulkusuunta löytyy 70-luvun synkistelijöiden suunnalta. Pentagram ja Saint Vitus ovat lähempänä Albinö Rhinon missiota kuin kokeellisemmat nimet. Tosin aavikkopölyn laskeuma on myös vahva.

Kiekon avaava The Forest prevails juuttuu useaan otteeseen kaivamaan loputonta kuoppaa mutta riffittelyssä on kieltämättä voimaa ja murinaa. Ryömintävaihteelle vaihtava Sanctification alkaa hivuttamalla kiduttamisen kuin Black Sabbath konsanaan omalla nimibiisillään. Viisuun saadaan kuitenkin hieman vauhtia vaikka stonerkiveä potkitaan kuin hidastetussa jalkapallomatsissa. Blue mist on kuin okkultistisen retrobändin biisiä veivattaisiin puolinopeudella. Särisevä skebasoolo vie viisun lopulta toisiin sfääreihin. Massiivinen biisimammutti, 14 minuutin mittainen Uphold the light pt.1, keventää hieman otetta ja hieman retroilevampi ote kuulostaa jopa virkistävältä. Happorock ja Blue Cheer ovat lähempänä kuin nurkan takana.

Albinö Rhino on mukavan vanhakantainen ilmestys. Bändin stoner-doom on painostavan raskasta mutta samalla harmaan eri sävyjä korostavaa maalailua. Albinö Rhino ei ole uudistusvoimaisten nimien kärkipäässä mutta bändi ei missään nimessä ole myöskään mielikuvitukseton vanhan liiton jääräpää. Levy on miellyttävän tinkimätön, jopa itsepäinen tekele jossa on väriä tuovana elementtinä kirpeää psykedelian pirskahtelua. Raskas ulosanti rajoittaa kuitenkin potentiaalisten fanien lukumäärää. Sana "doom" tulee olla hyväksytty ennen Albinö Rhinoon tutustumista.