Viimevuotiseen tapaan Game of Thrones on viikon tauolla ja HBO esittää laatunäyttelijöillä miehitetyn homodraaman. Nyt leffa saapuu Suomeenkin eli HBO Nordic -palveluun. Tyylikäs ja persoonallinen My Life With Liberace ei tv-leffalta tuoksunut, mutta The Normal Heart jää vaisummaksi kovasta yrityksestä huolimatta. Aiheita ovat HIV ja sen tutkiminen, homojen oikeudet ja kulttuuri ja rakkauskin. Kaikesta kerrotaan tyylillä jolla mm. Game of Thrones kertoo muusta: tilkkutäkkimäisesti, vuorotellen. Painopiste ei ole läpimurroissa vaan hahmojen tunteissa, joten sitä fiksumpaa olisi panostaa tunnelmaan eikä hyppiä kärkevästä avainkohtauksesta toiseen. Puhdas rakkaustarina, joka tapahtuu kriisin keskellä, tapaa olla hyvä idea. Kohtauskokoelma on osiensa summa tai vähemmän.

Mark Ruffalo näyttelee temperamenttista kirjailijaa, joka kaipaa parisuhdetta. Hänellä on erimielisyyksiä muiden, irtosuhteita itseilmaisun muotona ja vapauden ja oikeuksien korostamisena pitävien homojen kanssa. Eletään 80-luvun alkua. HIV iskee kovaa orgiahomoihin. Viranomaisilla ei tunnu olevan kiirettä pysäyttää "homosyöpää", joten Ruffalo ja kumppanit perustavat tietoutta levittävän järjestön. Lukuisissa kohtauksissa joku vaahtoaa, koska joku on tyhmä, koska mikään ei etene tai koska kukaan ei välitä. Vuorovaikutus vihollisten kanssa on vähäistä. Vaikka välinpitämättömyydelle ja hämärille motiiveille annetaan kasvot ohimennen, aikaan ei saada väittelyä. Homojen vastaisesta mielenosoituksesta nähdään vilaus. Ja sankarit valittavat. Vali, vali. Erään sivuhahmon valituspurkauksen pelastaa näyttelijän väkevä, hienostuneesti hysteerinen suoritus, mutta enemmän olisi pelastanut se, jos hahmo olisi jo aiemmin vaikuttanut hahmolta eikä satunnaiselta taustapahvilta.

Julia Roberts näyttelee pyörätuolilla huristelevaa lääkäriä, joka tekee parhaansa epidemian keskellä ja valittaa. Hän pitää meidät tilanteen tasalla. Hänellä on oma syventävä hahmovetoinen kohtauksensa. Hänellä on oma huipentava valituspurkauksensa. Saumat näkyvät. Vähintään kolmen tunteellisen kohtauksen aikana ajattelin analyyttisesti, että taidanpa kohta jo liikuttua, mutta sitten seuraava kohtaus ryhtyi rakentelemaan merkityksiä eri näkökulmasta. Tarinalla ja kohtauskokoelmalla on saman verran eroa kuin vitsillä ja viidellä minuutilla kainalopieruja.

Hulk Ruffalo kiikkuu ylinäyttelyn rajalla. Hahmon on tarkoituskin olla kiihkeä ja hänen persoonallisuusvirheitään kommentoidaan, mutta kaiken muun kiihkoilun päälle se alkaa olla liikaa, kun äijä huutaa ja paiskoo esineitä saamatta mitään aikaan. Pidin kuitenkin hahmoa mielenkiintoisena ja olisin mielelläni nähnyt hänen elämänsä rakkaustarinasta muutakin kuin suuntaa-antavaa materiaalia. Sekoitin suhteen toisen osapuolen toistuvasti kolmanteen hahmoon. Luullakseni. Kasvomuistini on onnettoman huono, jos ihmiset eivät myy itseään tarpeellisina, eivätkä nimi, ammatti ja suuntautuminen vielä tee ihmisestä persoonallisuutta.

Kaksi miestä suihkussa on seisahduttava näky, kun miehet ovat sitoutuneet toisiinsa, toisen ruumis on AIDS-syylien runtelema ja sekä orgiahomot että homofobia on mainittu. Homouttaan Ruffalo puolustaa selkeästi heteroveljensä Alfred Molinan seurassa, mutta orgiahomoilu kulttuurina on yksi pöydälle nostettavista ja siihen unohtuvista aiheista. Valittaminen siitä, ettei hallitus reagoinut nopeasti homosyöpään 80-luvun alussa oli ajankohtaista 80-luvun alussa. Arvailuun perustuvat salaliittoteoriat eivät varsinkaan ole järin mielenkiintoisia, paitsi jos tahdot kiukkuilla ja stressata. Ihmisten, tavallisten tai erilaisten esittäminen inhimillisinä on aina ajankohtaista, mutta tästä kiepsahdamme taas tavoitteiden ja keinojen suhteeseen. Milk on kohtauskokoelma myös, mutta kertomus ensimmäisestä avoimesti homoseksuaalista poliitikosta perustelee luettelomaisuuden tarpeen paremmin kuin kertomus valittajista.