Send Help toimii varsinkin, jos olemme kiinnostuneempia autiosaarista skenaarioina kuin jostakin tietystä lajityypistä. Kliseillä pelataan. Mahdollisuuksiin viitataan varhain, mutta leffa ei asetu selkeimmille mahdollisille raiteille. Tuoreita käänteitä en lupaa, mutta ideoiden suhde varmasti on sitä kutkuttavampi, mitä vähemmän leffasta tietää etukäteen. Asiaan liittyvät ohjaaja Sam Raimin tutut, tarkoitukselliset tyylivirheet, joita pidän huvittavina tilanteissa, jotka tekevät kärpäsestä härkäsen. Samat säröt turhauttavat, jos Raimin on tarkoitus tehdä yliluonnollisesta fantasiasta (Spider-Man, Mahtava Oz) suhteellisen uskottava.

Toimiston takkutukkanörtti Rachel McAdams ottaa rillit pois vakuuttaakseen, että hän hallitsee roolin vivahteet, eikä aio muuttua missiksi ainakaan rillitempulla. Ruokatahra naamassa ei ole näyttelemistä, mutta kun muu vetoaa, päätin muistella omia mokia; neuroottinen pätemisen tarve ei pelasta kaikelta. Elämä tulee kolhimaan keski-ikäistä naista synteettisen elokuvamaisesti, mutta varmasti hän jo aavistaa, miten asiat kulkevat poseeraavien nepotismijuppien suojatyöpaikassa. Puhun yhä ensimmäisestä 5 minuutista kiitellessäni osuvaksi silaukseksi sitä, että kun neuroottinen nainen yrittää olla rento ja vitsikäs, muovi-ihmiset sanovat vain "häh". Kukaan ei kuuntele. Kukaan ei ymmärrä.

Siunasin juppien mietteistä vain sen, ettei tämä nainen ole ideaalinen tavoittelemaansa edustustehtävään. Sitten toivotin leffalle onnea. Ennakkokäsitykseni mukaan kyseessä on aution saaren trilleri, joka yrittää jossain määrin kääntää odotukset siihen liittyen, ketä tässä kannustetaan, joten mielessäni kävi parikin asiaa, joita nainen saa tehdä fiktiivisille Orpoille ja Vapaavuorille, ennen kuin alan harkita, ryhdynkö eheytymään ihmisenä vai ryvenkö voimafantasiassa.

Tämä on komedia. Se on silmänisku, kun muun sönkötyksen väliin tungetaan selitys siitä, että nainen on fiksoitunut Selviytyjät-tv-ohjelmaan, jossa pärjäillään paratiiseissa kuten tässäkin. Jos onnistut kokemaan Raimin valikoidut kohtaukset normaalina draamana, synteettiset selitykset ja suunnanvaihdot saattavat särkeä illuusion sopimuksesta leffan ja katsojan välillä. Raimi kuitenkin pyrkii itsetietoiseen rytmiin: kärkevimmän kaman alustamiseen ja/tai perusteluun. Sanon, että yksi hetki töksähti häiritsevästi.

Raimi on ikuisesti kauhuguru ja mustan huumorin erikoismies, joten se on hieman absurdia, että hänen edellinen, selkeä, korkean ikärajan kauhukomediansa on Pimeyden armeija vuodelta 1992. Kun Raimi on muistuttanut osaavansa yhä, leffalla on vielä 90 minuuttia aikaa pelata nappuloilla. Useimpien tällaisten ei pitäisi kestää yhteensäkään 90 minuuttia, ja trimmattavaa tässä on, mutta siksi "pelaaminen" on hyvä sana. Pelataan nyt kliseillä ja niiden risteyksillä, kun leffa on motivoitunut.

En sanonut paljoa saaren tapahtumista. Mainitaan, että McAdamsin suoritus on mainio, vaikka synteettisyys näkyy joskus myös hahmonkehityksessä. Ensisijaisesti McAdamsin monipuolisuus on ominaisuus, ja uskoin riittävän moneen ristiriitaan.