Issa Karpov on muslimi, risuparta ja laiton maahanmuuttaja. Venäläisten mukaan hän on terroristi, joten ehkä hän on blogaaja tai miesstrippari. Saksan salainen palvelu tutkii. Johdossa häärii Philip Seymour Hoffmanin näyttelemä unelias, nuhjuinen päärynä Günther Bachmann. Günther on juonikas ja töykeä, mutta johdonmukainen herra. Vaikka Karpov olisi vaarallinen, hän tuskin on ongelman ydin, joten herr Günther seuraa mitä jäbä duunaa. Kärsimättömät kollegat hengittävät niskaan. Ilmassa on ripaus hysteriaa, mutta selkeämmin on kyse ylpeydestä. Isokenkäisten kemiat eivät natsaa.

Eräs Hoffmanin viimeisistä suorituksista on oivempi kuin täytemateriaali ympärillä. Tavallaan Günther on humaani ja luova järjestyksenvalvoja, joka ajattelee kokonaisuutta. Parkkipirkkona hän päästäisi varoituksella, kunhan et paloaseman eteen pysäköi. Toisaalta hän "johdonmukaisesti" hakee psykologisia selätyksiä pienistä pelureista. Hän härnää ja tylyttää, tai kehuu ja halii. Hän ei ole vastakohta ihmiset esineellistävälle byrokratiakoneistolle. Hän on mysteeri, jonka ei tarvitse ratketa.

Suoritusta varjostaa muun köörin tasapaksuus. Manipuloija voi olla mestari, mutta vaikuttaako hän siltä, jos uhrit reagoivat kätevästi? Jopa karismakyylä Willem Dafoen suorituksesta puuttuu itsetietoisuus: laskelmoiva äly. Ensin hänen tulkitsemansa pankkiiri on koppava. Ei kiinnosta! Sitten hän aukoo silmiä vilpittömänä, kun tarina häntä kiinnostaakin.

Olennaisin teema on viranomaisten moraali. Muslimia koskeva mysteeri on tiedonpuutostila. Grigoriy Dobryginin näyttelemä mies murjottaa Elizabeth Banksin näyttelemän matalan profiilin juristin kanssa. Vaiheet esittävät inhimillistävän informaation ymmärrettävästi, mutta draaman potentiaalia ei saavuteta.

Banks on lähinnä hämmentynyt ja aksentti tuottaa vaikeuksia. Samaan aikaan lahjakas aito saksalainen Daniel Brühl näyttelee taustalla wunderbaumia. Teokseen ilmestyisivät vaatimani tasot, jos Dobrygin ja Banks ottaisivat osionsa haltuun Hoffmanin lailla. Hoffman vihjaa Banksille, että taidat isääsi vastaan kapinoida, senkin vihervasuri. Banks näyttää siltä, kuin Hoffman olisi improvisoinut informaation.

A Most Wanted Man on ihan kiva lisäys kankeiden jaaritteluiden lajityyppiin. Ohjaaja Anton Corbijn (The American) ei anna katsojan masentua liiaksi, vaikka tyyli tarkoituksella kalsea ja raukea onkin. Miksi tätä pitää katsoa, se on hyvä kysymys, johon riittävän usein vastataan. Aikaansa seuraava poliittisten jännäreiden suurkuluttaja yhdistää teemat muuhun kokemaansa.

Güntherin asenne on mielenkiintoinen, mutta koin lopulta saaneeni vain luvan onnitella itseäni materiaalin arvostamisesta. Merkittävin käänne on hyytävämpi - mutta vähemmän hauska - kuin eräässä komediassa. Leffa on fiksu, eikä juuri muuta. Samana päivänä teattereihin putkahti Boyhood, joka on ainutlaatuinen, eikä juuri muuta. Stereotyyppiset kriitikot ovat nostaneet nämä teokset vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon. Itse olen Shania Twain -koulukunnan kriitikko.