Tuorein sisältö

Olive Kitteridge

Ensi-ilta: 03.11.2014
Genre: Draama, Komedia, TV-sarja
Ikäraja: Ei tiedossa
Jari Tapani Peltonen

28.10.2014 klo 23.30 | Luettu: 3552 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Toki elämä on paskaa, mutta onko ihmisen järkevämpää olla negatiivinen vai positiivinen, siinäpä on kysymys. Jopa stereotyyppinen suomalainen saattaa murahtaa, että myönteisyys auttaa jaksamaan, vaikka hän itse pärjäilisi pääasiassa siksi, ettei hän odota elämältä mitään. Lipevän teennäiset tyhjännaurajat pitäisi viedä saunan taakse ja sääliksi käy sitä tyhjäpäistä uskovaista, joka aina hymyilee, eikö?! Monien tarinoiden mukaan Yhdysvaltain Mainessa asuu sukulaissielujamme. Olive Kitteridge on myrkkyä sylkevä opettajatar. Hän ei ole aivan väärässä tuumiessaan, että masentuneisuus tekee hänestä älykkään. Aito suomalainen samaistuu naiseen jossain määrin, vaikka toisaalta hänen puolisoaan Henryä on säälittävä. Henry on Simpsonien tohtori Hibbertiä hieman muistuttava setä, josta myönteisyys ei lähde hakkaamalla.

HBO:n neliosainen minisarja kattaa 25 vuotta. Ensimmäisessä otoksessa vanhemmaksi meikattu Frances McDormand vaikuttaa valmistautuvan itsemurhaan. Olennainen mysteeri ei ole se, mikä ajoi Oliven surulliseen päätökseen, vaan kun olemme menneeseen kurkistaneet, tuntuu loogisemmalta kysyä: miten pessimistinen kurppa jaksoi odottaa 25 vuotta?

Vastatakseen sarja keskittyy ensin Henryyn, jota Richard Jenkins tulkitsee herttaisesti. Kolkosta ilmapiiristä ja julmasta mustasta huumorista huolimatta Henry pärjäilee. Apteekkarina toimiva mies kiintyy palkkaamaansa Deniseen, lukutoukan ja oravan risteytykseen, jonka pirteyden takaa paljastuu alakuloisuutta. He kaksi ovat hupsuja. En nauranut heidän kanssaan, mutta nautin koko sydämellä siitä, että Henry-parka sai luvan hekottaa. Henryn käytöksessä on naiiveja ja ällösöpöjä piirteitä. Se on vaimo, joka joutuu kokkaamaan hänen vierailleen. Olive hädin tuskin sietää vieraita, joten paljonpa hän ilahtuu siitäkään, kun oravaa hoivaava Henry hempeilee isällisesti.

Sarja kykenee pyörittelemään ristiriitaisia näkökulmia rinnakkain, mikä johtaa poikkeuksellisen rikkaaseen ihmisluonnon kuvaamiseen. Itselläni on piileviä tarpeita olla yhtä ihana kuin Henry, mutta en luota riittävästi ihmisiin enkä itseeni vapautuakseni, joten samaistuin yhtälailla Oliven kihtisyyteen.

Eukko ei ole paha. Hymyt ja valikoidut naaman värähdykset vakuuttavat, että Olive ja Henry rakastavat toisiaan. On helppo ymmärtää, että Henryn myönteisyys on Olivelle terveellistä, mutta on vaikeampi perustella, että sama toimii toisinkin päin. Kenties on niin, että Olive pitää Henryn kaltaisen humpuukisedän ja heidän ainoan poikansa rehellisinä. Kylmä äiti traumatisoi pojan - mutta kuitenkin. Oliven valta ei ulotu oravanaiseen, josta tuleekin yksi tarinan monista hemmotelluista kakaroista. Yhdellä tapaa ajateltuna Olive ei ole pekkaa pahempi (justiina). Hänenkin tunneälynsä toimii siten, että hän tunnistaa kaltaistensa hädän. Hän tahtoo auttaa "omiaan" siinä missä Henrykin.

Aluksi sarja vaikuttaa esittelevän kokoelman aivopieruhahmoja taktisella rytmillä, mutta jälkipuoli keskittyy nimihenkilöön. Yhden nartun luotaus on hieman eri asia kuin tasa-arvoisempi persoonallisuuksien vertailu. Esimerkiksi toinen jakso kertoo, että eräs (ns.) uusi hahmo näkee näkyjä. Sarja syyllistyy muutamiin tarpeettomiin ylilyönteihin, mutta tässä tapauksessa pidin pieniä valveunia tapana painottaa, että uusikin naama on merkittävä. "Merkittävä" on suhteellinen käsite. Sivuhahmot rikastavat kokonaisuutta, mutta sarja ei epäröi hylätä heitä kuin rukkasia etsiäkseen jotakin muuta rikastavaa.

Se selittää paljon, että sarja perustuu novellikokoelmaan. Tv-sarjan määritelmä on se, että tarina vaikuttaa hajoavan käsiin jossakin vaiheessa, joten suhteellisesti ajatellen teoksella ei ole hävettävää. Olive on kiehtova kaikessa jumiutuneisuudessaan. McDormand säilyttää inhimillisyyden ja älyn pilkahdukset, vaikka eukko kitisisi kitisemisen ilosta.

Tunteellisen draaman ja mustan huumorin yhdistely on vaikeaa. Sarjalla on herkulliset onnistumisen hetkensä. Jos sympaattiset hahmot saavat keskustelun aikaiseksi, onko jotakin tapahduttavakin? Vastaukseni riippuu siitä, onko tarina tunnelmien säätövaiheessa, vai vaikuttaako tarina pelkäävän, että katsoja tarvitsee vaihtelua. "Vaihtelukin" johtaa aina johonkin, mutta sarjan ansiot ovat pienemmissä kuvioissa. Vaikka elämä on paskaa, jo se voi olla hyvin kaunista, kun ihmiset pärjäilevät. Liikutuin kyyneliin lukuisten vähäeleisten hetkien aikana, kun aistin, mitä vivahteikkaat hahmot tunsivat omilla ehdoillaan, eivätkä suuren kliseiden kirjan mukaan.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Labyrintti... Oculus... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti

14583

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova