Näinä digitalisaation päivinä jokseenkin suurin osa levytetyn materiaalin syntikkasoundeista luodaan ns. softasyntikoilla. Äänenlaadullisesti niillä on periaatteessa mahdollista korvata arvokasta studiotilaa vievät vanhat ja epävarmasti toimivat analogisyntetisaattorit. Oli softalla tehty soundi kuinka näpsäkkä hyvänsä, se ei kuitenkaan korvaa sitä aidon retrosynan fiilistä, jota on loppujen lopuksi vaikea edes selittää.

Saksalainen Silikonitiedemies Stefan Bornhorst ratsastaa sooloprojektillaan hyvin pitkälti vanhojen laitteiden yllä leijuvalla romantiikalla ja niiden tuottamalla vintagesoundeilla. Albumin biisit itsessään ovat sävellyksinä hyvin yksinkertaisia ja helposti unohdettavia synapoppiralleja. Uudentyyppistä ajattelua levyltä ei valitettavasti löydy juuri millään saralla – nämä soundit ja sävellykselliset ratkaisut ovat juuri niitä samoja Synthesizer Greatest- osastolta tuttuja stereotyyppejä.

Itse olen parantumaton syntetisaattoreiden ystävä, ja täytyy myöntää että olen kieltämättä hieman pettynyt The Silicon Scientistin aikaansaannokseen. Levyn soundit edustavat periaatteessa kyllä asiaankuuluvaa äänimaailmaa, mutta toisaalta suurimmasta osasta biisejä puuttuu tarttumapinta joko kokonaan tai sitä ei ole kuin nimeksi. Vocoder-vetoiset robottilaulut on miksattu oudosti joko aivan liian hiljaiselle, tai sitten käyttäen niin mössöistä soundia, ettei siitä saa mitään selvää. Toivoa sopii, ettei biiseissä ole kovin diippiä sanomaa, koska harakoille menee. Toimitukseen saapuneella versiolla albumista on mukana myös instrumentaaliversiot kappaleista.

Bonusraitoineen yli viisituntista albumia ei voi ainakaan moittia sisällön puutteesta. Indie-synapopin ystävälle riittää siis kuunneltavaa yllin kyllin. Omat pennoseni laittaisin ehkä mielummin kotimaisen analogisynapoppari Kebun levyprojektien rahoittamiseen.