Tuorein sisältö

The X-Files - Salaiset kansiot - 11. kausi

Ensi-ilta: 26.03.2018
Genre: Draama, Fantasia, Kauhu, Komedia, Sci-fi, Trilleri, TV-sarja
Ikäraja: 16
Jari Tapani Peltonen

01.04.2018 klo 23.00 | Luettu: 2121 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

En kritisoi Paavo Väyrysen kesäteatteria sokkona, mutta veikkaan sen olevan fanille X-Filesiä vastaava elämys. Muinoin Väyrysen kannattajia tuli kunnioittaa lähimmäisinä. Nykyäänkin nostalgia, ironia, itseironia ja itsetutkiskelu ovat hyviä syitä katsella ufomiestä, joka on monille kuin perhettä. Gillian Anderson ja David Duchovny kannattelevat omaa soopaansa kypsyneellä karismallaan niin tasaisesti, että nautin uskoakseni jokaisesta jaksosta, jos en minuutista. Eivät he hahmojaan siten suojele, että Dana Scully ja Fox Mulder vaikuttaisivat kiinteiltä persoonallisuuksilta peräkkäisissä jaksoissa, mutta pysyin hengessä mukana, kun ystäväni hölmöilivät silmää iskien tai vakavoituivat.

Kymmenes kausi oli kulttuurishokki, jota etsin: tahdoin mietiskellä nuoruuteni valheita. Vaadin nykyään hallittuja kausia, joten oli selvää, ettei nostalgia pelasta loputtoman vihjailujuonen ja irtojaksojen yhdistelmää. Silti pullistelin silmiä, kun mysteeri esiteltiin vain, jotta sarja voi unohtaa sen heti ja pilkata itseään. Kun tarina jatkui, välistä tuntui puuttuvan enemmän kuin sarja näytti. No: se oli vain unta (oikeasti). Yhdestoista kausi virittelee uuden selkeän alun, jotta Scully voi tuumata, ettei sankarien kannata tehdä mitään juonta edistääkseen. Jaksot käsittelevät kernaammin tappajateletappeja (jokseenkin kirjaimellisesti) ja Donald Trumpia siteeraavaa avaruusolentoa (believe me).

Monia sarjoja kirjoitetaan yhdessä, vaikka kunnia jaksosta lankeaisi yksilölle. Toisia ei. Opin määrittelemään "modernin tv-sarjan": niissä vieraan valtion agenttien laillistettu invaasio tai kaikkea hallitsevan tekoälyn Terminator-henkinen kapina on kauaskantoinen käänne, eikä jumalauta irtovitsi. Kausi 11 ei kykene antamaan ikänäöstä kärsivälle hahmolle silmälaseja ja pitämään niitä päässä. Muutama jakso on alustavinaan finaalia, joka kuitenkin hylkää useimmat ideat ja sylkee hahmonkehityksen päälle harrastaakseen juoksentelua ja huristelua. Heikoin lenkki on sarjan luoja Chris Carter, joka on ohjannut ja kirjoittanut uudet "mytologiajaksot". Kymppikausi mukaanlaskien niitä on neljä ja edes ne eivät sovi yhteen normaaleilla, yksinkertaisilla tavoilla. En jättäisi kakun paistamista tämän dementoituneen dinosauruksen vastuulle.

Toisaalta ideoita on noin viisi kertaa enemmän kuin "moderneissa sarjoissa". Hallittu antologia vaihtaisi hahmot tehostaaksen ideoita, mutta tutut kamut koukuttavat. Terminator-jakso tiedostaa, ettei edes dialogia aina tarvita: pääosaparin reaktiot temppuilevaan teknologiaan vangitsevat huomion. Jos he päinvastoin turisevat parkkihallissa vääristyneistä muistoista, valeuutisista ja heikentyvästä todellisuudentajusta ja pohtivat, onko kaiken takana rinnakkaistodellisuus tai tohtori Pahan kaltainen sketsihahmo, kutittelee sekin aivoja kolme varttia. Löysin yli 20 vuotta vanhat kuvaväärennökset Andersonista. Uskotko muistooni, jonka mukaan Andersonia feministisenä kulttuuri-ikonina arvostavat yläasteen herrasmiesteinit järkeilivät heti, etteivät kuvat voi olla aitoja? Muistojen kritisoiminen ei ole ainoa hetki, jona nostalgiasarjan metafiktiivinen keski-iän kriisi (?) tuntuu vahvuudelta. Duchovny on terävä ja nuorekas, mutta mainitsen hänen olevan 57, sillä se on uuden Porschen ja Alzheimerin taudin välivaihe kauden tavoin.

Kun yhteen puristetaan hirviö, yhteiskuntakriittinen idea ja hahmovetoinen silaus, jakso kenties hutiloi kaksi ideaa kolmesta, mutta aika lentää. Harmittelin harvoin sitä, miten toteutuksenkin taso vaihtelee, vaan piristyin, kun lavateatterimonologin jälkeen nähtiin taas ufo tai pirteä suolenpätkien pärskähdys. Voin kritisoida vakavaa hiippailua pimeässä: tuo mysteerisarjojen täytematsku ei salli näyttelijän tehdä paljoa ja itseään pilkkaavien juonihaarniskasankarien puolesta on mahdollista jännittää vain, jos mieli on työllistetty.

Danan ja Foxin pohdinnat ikääntymisestä saavat virtaa näyttelijöiden sieluista. Toisinaan jopa herkistyin. Ikuisuusromanssi etenee siinä hengessä, että he hyväksyvät jumittuneensa samalle kiertoradalle, mikä on saippuaa luontevampaa. On helppo rakentaa nähdyn pohjalta fanifiktiofantasia jatkosta ja "totuus, joka on tuolla jossakin" on tyritty jokseenkin täydellisesti, joten eiköhän tämä ollut onnellisesti tässä, kuten Anderson on julistanut.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Ready Player One... Näkemiin taivaassa... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti

84574

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova