Tuorein sisältö

Coco

Ensi-ilta: 15.06.2018
Genre: Animaatio, Fantasia, Komedia, Seikkailu
Ikäraja: 7
Jari Tapani Peltonen

16.07.2018 klo 11.10 | Luettu: 5669 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Muusikko jätti naisen, joten koko suku suuttui musiikille? Se ei ole protesti, että arvostelu on myöhässä 1-5 kuukautta, mutta alitajuntani ei pitänyt Pixarin Cocoa ykkösprioriteettina. Vaikka siunaan leffan Oscarit, odotin asetelman perustelemista vielä pillittäessänikin. Jos peikot kommunikoivat pieruilla, mutta hienostuneella peikolla on identiteettikriisi, tai jos suomalainen ei tahdo treenata eukonkantoa, vaikka isä ja vaari ovat kantaneet kotiin lukemattomia kiertopalkintoja ja mitaleja myös, satu on sekunnissa ymmärretty. Musiikki on niin yleisluontoinen asia, ettei Coco malta selittää musiikkikieltoa käyttämättä musiikkia. Kun musiikkia vihaava mummo puhuu arvoistaan... taustalla soi musiikki, koska musiikki antaa sielun. Se koukuttaisi, jos äänisuunnittelu koettaisi hetken rakentaa tunnelmaa, josta tuntuu puuttuvan jotakin ja sitten musiikki hiipisi mukaan.

Mariachin urasta haaveileva nuori Miguel ihailee edesmennyttä viihteen moniosaajaa Ernesto de la Cruzia, joka paljastuu hänen esi-isäkseen. Äksymummo kuvailee miestä unohdetuksi, vaikka parin askeleen päässä on äijän kunniaksi pykätty patsas ja mausoleumi. Vauhtiin päästään, kun mielensä pahoittanut Miguel päätyy mausoleumin kautta tuonpuoleiseen selvittämään suvun patoumia. Meksikon kuolleiden päivän värikästä ja pirteää henkeä mukaillaan hilpeästi haikeutta unohtamatta: joillekin koristeellisille luurangoille muistojuhla on ruuhkainen kuin uusperheen joulu, toisten vaipuessa unholaan. Suomessa tunnelma on kuin hautajaisissa, kun kaikki kerääntyvät muistelemaan välttelemäänsä tyyppiä, vaikka juuri meillä sen pitäisi olla ilon ja onnen päivä, että rakas ystävä on enää muisto.

Miguelin tilanne ei kehity: kuollutkin alfasukulainen vihaa musiikkia ja kätyrit nöyristelevät. Joo, kun itse rakastuin italialaiseen, anoppi sanoi, että isomummon iskenyt kokki oli mulkku, joten suvussa ei enää syödä, vaikka Italiassa on pizzaa ja spaghettia. Ei sitten. Miguel on sankari, koska hän yhä vaatii vaihtoehtoisen mielipiteen Ernestolta, joka on tavoittamaton iso kiho. Terveytensä uhalla Miguel kävelee eteenpäin lumoavan ruuhkaisessa lyhtykaupungissa, jossa on piñatamaisia petojakin. Animointi on mestarillista: se koukutti jo ennen vilkkuvia värejä. Luurangot ovat näppäriä kärjistyksiä ihmistyypeistä ja elävätkin ovat hienovaraisilla tavoilla luontevampia kuin esim. sisarstudion Vaianassa, josta ei pintaloistoa puutu. Vaianan isä on turha juntti ja mummo käsikirjoituksen lukenut virnistelijä. Jos Miguelin mummoa tuijottaa, hänen vivahteikas, hellyyttävä pölkkypäisyytensä avautuu: kakaran on turha sönköttää, kun mummo tarkoittaa hyvää. On kuin joku osaisi piirtää.

Ei ole oikeaa syytä kieltää poikaa musisoimasta. On muutakin vastaavaa älyllistä epärehellisyyttä ja käänteet on nähty, mutta niputan tällaisen kritiikin yhdeksi asiaksi. Yhtä merkittävää on se, että elokuva yrittää kovasti ja uskoo tunnelataukseensa. Vaikkei tämä ole ehyt kertomus nuoresta taiteilijasta, jonka on kasvettava tai autettava muita kasvamaan, Miguelin sisu on samaistuttavaa ja sanoma sekin on, että mulkvistisukulaiset ovat yhä sukulaisia – kukaan ei sentään sano, että koska isomummon mies oli homo, suku vihaa sokeasti kaikkia vähemmistöjä romaneista invalideihin. Liikutuin yleisinhimillisistä elementeistä ja vahingossa sellaisestakin, mitä protestoin. Fantasioin sekä säästeliäästä että musikaalimaisemmasta musiikin käytöstä, mutta on musiikki niin musiikkia, että sen merkitystä juhlii jo musiikki.

Coco on Miguelin isomummo. Hän on viimeisiään vetelevä rusina, joten hän väistää vastuun, vaikka hän on alkuperäisistä puukorvista viimeinen. Hän on tavallaan leffan "Rosebud" ja tavallaan töksähtävää pixarmaista brändäystä tyyliin "Auto 2", "Leluleffa" ja "Rohkee". Jos leffa saa muistelemaan omaa mummua tai jotakin, otsikko saattaa symboloida jatkossa sitä kaikkea kaunista, mutta jos mielessä on Pixarin maine poikien kerhona, ehkei sekään unohdu, että naishahmot tapaavat olla Pixarille temppuja. Uli uli - on hankalampi kirjoittaa lisää siitä, miksi tomerasti lyllertävän mummelin ilmeen vaihdos tuo iloa ja lämpöä sydämeen, enkä tahdo antaa esimerkkejä aikuisten vitseistä ja viittauksista, koska monet kytkeytyvät meksikolaisuuteen ja on palkitsevaa ymmärtää itse.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< The Endless... Kiinni jäit!... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti




www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova