Vuosien 1995, 1990 ja 1987 elokuvien muista yksityiskohdista voidaan väitellä, mutta kun Shang Tsung, Silppuri ja Skeletor päättävät hoitaa asiat itse, he ovat helposti näiden hahmojen uhkaavimpia ja tyylikkäimpiä versioita. Kunkin kärjistetty heikkous korostaa vahvuuksia kuin suola sokeria. Yhdellä on tuhansia sieluja muttei omaa (tylytys kuulostaa hyvältä!), toinen käyttää muinaista ninjaviisautta lasten riistämiseen ja kolmas rypee ylimielisyydessä ja itsesäälissä, mainostaen yksinäisyyttään jopa universumin mestarina.

Ja, lyhyesti. Jos kaverit eivät jaksaneet pelata Mortal Kombatia kuin satunnaisesti, pelien pakkomielteinen fanitus oli yhtä kuin yritys kaataa sadistisen kova loppuvastus, kunnes kuudes osa toi mukaan nettipelin.

Elokuva Mortal Kombat II (2026) ei toimi, koska roistot eivät toimi, kuten he eivät toimineet viimeksikään (2021). Jopa intergalaktinen valloittajakeisari Shao Kahn on huijaava luuseri. Alussa hän vaikuttaa isolta mutta haavoittuvaiselta. Pääjuoni on se, että hän yrittää huijata ennen kuin hän kohtaa jonkun, joka osaa tapella. Hänen kätyrinsä Shang Tsung oli varjo 90-luvun versiosta, ja nyt Tsung hädin tuskin saa suuta auki. Pelejä mukaillen mutta absurdimmin uudet leffat korostavat sitä, ettei kuolemisella ole väliä. Yksi hahmo, jota ei vaivauduta herättämään henkiin, on Mortal Kombat -turnauksen suurmestari Goro, joka narttuläpsittiin ojaan viimeksi eli ennen turnausta.

Viimeksi pahikset esitettiin niin heikkoina, että he yrittivät salamurhata ihmiskunnan mestarit, tukeutuen korruptoituneisiin ihmisiin. Nyt pahiksilla on turnauksessa Kahn itse, kerran voitettuja zombeja ja orjia, jotka aloituskohtaus vahvistaa epälojaaleiksi. Tämä on leffa siitä, kuinka yksi kyvytön läski yrittää vallata universumin huijauskoodeilla ja vasaralla.

Mennään hyviin puoliin? Paras puoli on huonous. Tällä vuosituhannella leffat ovat tympeän tasapaksuja, mutta tästä löytyy hilpeää kädettömyyttä. Ohjaajalla ja kirjoittajalla on heikko draamantaju, mitä ohjaaja koettaa paikata keijupölytyksellä eli vihreältä kankaalta tuntuvilla überhelveteillä ja muulla tehosteoksennuksella. Yritystä on. Muutamat hetket ovat näyttäviä ja iskeviä vaikka sitten vahingossa, joten tyyli pitää varpaillaan. Jos et tiedä mitään Mortal Kombatista, mutta rakastat absurdeja kalkkunoita, saatat pitää tästä enemmän kuin fani, jolle tämä on kaavan mukailua. Tuoreiden pelien tarinatilat ovat korkeatasoisia, joten 2-4 peliä pistää tätä paremmaksi.

Sukelletaan keskinkertaisuuteen. Toteutettuani peleissä tuhansia uuvuttavan sadistisia tappoliikkeitä siksi, että niillä tienaa pelien sisäistä valuuttaa, näen vain marginaalisia eroja tämän leffan ja 90-luvun versioiden välillä: on pari raakaa stunttia, mutta brutaalein Mortal Kombat -leffa on yhä The Raid 2: Berandal. Karl Urban ottaa Johnny Cagen roolin omakseen mahdollisuuksien rajoissa. Cage on kyyninen ja hassu näkökulmahahmo, muttei puhdas päähenkilö. Turnaus tapahtuu automaattisesti osallistujien mielipiteistä riippumatta, mikä on huvittavaa ja tehokasta, mutta siksipä Cage vain hyväksyy kohtalonsa, kun vilkaiset oravaa. Cagen laimeista popkulttuuriviittauksista pidin, koska ei-täysin-tyhjä sali reagoi niihin. Kun Kano herää kuolleista vain koska pahikset eivät osaa tutkia hänen taskujaan, hän ja Cage kisaavat siitä, kumpi ehtii lukea paperista että Dumbledoren kassit.

Jos joku on paras versio itsestään niin prinsessa Kitana, koska hän on yleisesti yliarvostettu ja hänellä on tarina. Mortal Kombat: Annihilation (1997) on yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista hauskalla tavalla, joten siitä voidaan saivarrella, ketkä ovat siinä elämyksellisempiä (ainakin Kahn ja Sindel ovat). Sen leffan Raiden on uskottavampi kuin uusi ummettunut pönöttäjä.

Nostalgiset rahastukset nuoleskelevat pääosin ikäisiäni, mutta tämä vuosi on vielä erityisen ruuhkainen. Uudet Street Fighter ja Master of the Universe -leffat näyttävät huomattavasti paremmilta kuin tämä. Samat aivosolut nauttivat kustakin. Yhdellä hyllylläni kunkin aiheen lelufiguurit kohtaavat, huomasin.