Veljekset elävät yhdessä onnettomina aikamiespoikina. Elämä on makaronia. Vanhempi veli on pelastanut heidät Ufoja palvovalta itsemurhakultilta viime tingassa, tai ehkä ei: tuoreesta viestistä päätellen kukaan ei ole kuollut 10 vuotta myöhemminkään. Pikkuveljen muistoista ei löydy kulttia, vaan yhteisöllinen lapsuus luonnon helmassa, jossa sai kalastaakin. Omissa muistoissani mm. leirikoulu on saatanallinen kultti, mutta hyvä on: toki pikkuveli tahtoo palata tarkistamaan, mikä on meininki. Ehkä kumpikin voi löytää itsensä.

The Endless on sci-fijännäri, joka vaikuttaa toimivan jo maallisen sisällön voimalla. Otsikon merkityksistä yksi on se, että veljekset ovat jämähtäneet toistensa tylsille kiertoradoille. Kulttiin kuuluu selkeitä pöpejä, mutta ensivaikutelmaa pehmennetään nopsaan ja päällysmieskin on lähestyttävämpi kuin leirikoulussa. Veljekset toivotetaan takaisin ystävällisesti. Missä näkyy hihhuleiden vaarallisuus? Onko öiseen köydenvetoon yllyttäminen ryhmäpaineiden avulla outoa? Rippikoulussa piti syödä suklaata haarukalla tumput kädessä ringin keskellä (en syönyt, enkä äänestäisi Hitleriä). Kultin jäsenet näyttävät oudon nuorilta, mutta ehkä väistämätöntä voi lykätä terveillä elämäntavoilla. Veljeksiä vietellään takaisin mukaan ja houkutuksen voi ymmärtää.

Huumeet ja vääristymät todellisuudessa tulevat puheeksi samaan aikaan, joten onko tämä sci-fiä? Satua tämä on varmasti. Se on pitkään miellyttävää, että vaikka kysymyksiä riittää, vastauksiakin ropisee: kokonaisuus vaikuttaa harkitulta, kunnes selittely alkaa maistua yli- ja alikirjoittamiselta. Selityshän ei tarkoita automaattisesti sitä, että yksityiskohdassa on enemmän tasoja kuin J.J. Abramsin kaltaisen humpuukimaakarin arpomassa hölynpölyssä. Esimerkki: uusi hahmo on vastaus pieneen turhaan kysymykseen ja hänen kadonnut kaverinsa on uusi kysymys, johon vastataan pian, mutta kumpikaan hahmo ei ehdi elävöityä, eivätkä he ole korvaamattomia elementtejä.

Elokuvalla on yhteys ohjaajaparin esikoiseen, jonka pelkkä nimi on merkittävä. Ohjaajien mukaan uutuus on itsenäinen, enkä katsoessani muuta olettanut, mutta yhteys on vastaus mm. siihen, miksi mainitut kysymyshahmot ovat olemassa. Alkuteksteihin kuuluva sitaatti alleviivaa sisarusten kommunikoinnin olevan teema tällä kertaa. Ajatus pysyi mielessäni, vaikka elokuva ensisijaisesti hokee, että toinen tahtoo olla puskahihhuli ja toinen ei - ja ettei kumpikaan saa naista (?). Keskeneräisenäkin teema tyydytti alustavasti, koska ylitseampuva hörhöily piristi samalla. En varsinaisesti tuntenut, että tuon tarinan henki muuttui, kun opin toisesta leffasta, mutta tieto osittain perusteli luonnostelmallisuuden. Tarinankerronnan parodioiminen on – teoriassa – ehkä – joskus – ollut - tavoite.

Elämys on ristiriitainen harmittomalla, hyvälläkin tavalla. Yksinkertaistettuna mysteerileffa lipuu ohi sujuvasti ja jos hetken märehdittyäsi pyöräytät silmiä ja vaadit lisätietoja, niitä löytyy: se esikoinen täytyy katsoa. Toisella tavalla yksinkertaistettuna tarina kehottaa sekä selkeillä että vertauskuvallisilla tavoilla pohtimaan, oletko järjestänyt itsesi jonkinlaiseen loputtomaan vankilaan - vaikka vain kehnoon suhteeseen lähimmäisen kanssa - laiskuudella, ennakkoluuloilla tai muuten. Tuo ei jää huomaamatta, jos esim. yrität väsätä taas yhden leffa-arvostelun tässä Helvetin helteessä, vaikka varsinainen unelmatyö on eskimoille strippaaminen.