Rytmihäiriö nousee listoille, onko bändi siis myynyt itsensä kuningas mammonalle? No ei suinkaan, tappo tehdään edelleen vihaisesti ja kiireellä. Homma on yhä enemmän rässiriffin viljelyä mutta surmacoren parhaat laukkapalat viiltävät mehukkaita siivuja. Thrash-muuri tuntuu kuitenkin hieman kangistavan menojalkaa, bändi alkaa kuulostaa kovin normaalilta. Välillä jopa yksipuolisen junnaavalta. Kännipäinen tappocore on bändin vahvin ase, toisaalta albumi on rytminvaihdoksineen ja teknisenä suorituksena melkoinen paketti. Lyriikat ovat toistoa mutta osuvat ja satuttavat, totuuden siemen tekee kipeää. Näissä viisuissa eivät sankarit pullistele ja pimeässä suoritetut väkivaltahumpat ovat oikeasti pysäyttävää materiaalia.

Sataa Gambinaa on Slayerille kunniaa tekevä pikatappo. Laitapuolen Hyökkääjä veistää samalla puukolla, surmaa ja corea synkimmästä putkesta. Lähimmäistä Lähietäisyydeltä yllättää keskitien metallijyränä kunnes moottori yskähtää kierroksille. Lievästi Mokomalta maistuva teos. Gambina O.D. sisältää tyylikästä sonnikööriä ja vastapainona tiukkaa corelaukkaa. Siriuksen Samurai vyöryy seinästä läpi, tempovaihtelu toimii ja kertsissä on kevennettyä osumapintaa. Tein Henkirikoksen hylkää sähköisen ulosannin ja viinahemmojen iltanuotiolaulu herkistää hevimmänkin hemmon.

Rytmihäiriön hulluuden kiilto on hieman selkiintynyt. Vaikka bändillä on heittää tulille kyykyttävää kertsiä ja laajempaan makuun sopivaa riffittelyä, punkkia ja corea annostellaan edelleen väkivaltaisina purkauksina. Tekstit kertaavat suoria lainauksia tuhansien puukkotappeluiden maasta. Yleinen työn jälki on niin korkealla tasolla että räkäisyydestä tahtoo jo pitää kiinni. Allekirjoittanut ei ainakaan kaipaa enää yhtään siistimpää soundia. Ankarat tekstit vaativat myös soundeihin sopivan määrän rosoista pintaa.