Kyllähän animaatiossa Robotit hupaisia yksittäisiä ideoita on, eivätkä eteenpäin kävelyyn erikoistuneet Ice Aget välttämättä ole eteenpäinkävelyleffoja sieltä kaikkein, kaikkein kuivimmasta päästä. Dr. Seussin lastenkirjaan perustuva Horton on yhtä kaikki askel eteenpäin Blue Sky Studiosille. Uutuuteen on viimeinkin saatu paitsi tarina, myös tunnelatausta, joten lienee parasta puhua kymmenen peninkulman saappaista. Lyhyen lastenkirjan kääntäminen puolitoistatuntiseksi seikkailuksi on ollut studiolle turhan kova haaste, mutta tokihan kävelyllä jatkettu tarina mielekkäämpää seurattavaa on, kuin pelkkä kävely?

Horton (Jim Carrey) on hupsu elefantti, jolla on erityisen hyvä kuulo. Jopa kukkaan takertuneessa pölyhiukkasessa asuvien mikroskooppisen pienten who-olioiden hätä tavoittaa avuliaan kärsäkkään tärykalvot. "Henkilö on henkilö, hällä väliä kuinka pieni" lausuu norsumme juhlallisesti, ja pyrkii löytämään turvallisen loppusijoituspaikan hiukkaselle. Paha kyllä Horton ehtii hourailla sekavia uusista ystävistään, salaisesta kerhosta ja muusta, mikä saa viidakon väen huolestuneeksi. Kun Horton lopulta lähtee kävelemään eteenpäin, usutetaan hänen peräänsä pahansuopa korppikotka, jonka on tarkoitus tuhota kukka ja saada ronsu takaisin järkiinsä.

Elokuvan varsinainen ilkimys on tietyntyyppisiä poliitikkoja muistuttava kenguru (Carol Burnett). Emännän toimien taustalla ei ole huoli Hortonista, vaan ylpeys ynnä raivo, kun norsu ei myönnä olevansa väärässä. Napakymppiin osuvana yksityiskohtana pussieläin saa puhuttua puolelleen puolet viidakon apinoista ja muista taviksista sillä argumentilla, että Hortonin puheet ovat vaarallisia lapsille - joiden omille mietteille ja maailmankuvalle tämä konservatiivinen lehmä on luonnollisestikin kuuromykkä, sokea ja tunteeton...

Sekä viidakko että pölyhiukkasmaailma ovat pirteän persoonallista katsottavaa. Horton itse on ulkonäöltään elokuvan realistisin eläin, mikä lienee tarkoituksellinen alleviivaus: Horton on poikkeuksellinen, hänellä on harvinaisen suuri sydän. Viidakon muut asukit ovat kirkkaan värisiä muotopuolia, joista useiden esikuvia ei uskalla lähteä arvailemaan. Pikkumaailman keskipiste on samantapainen tyylitelty fantasiakaupunki, kuin näiden pikkuolioiden pohjoisia serkkuja käsitelleessä komediassa The Grinch (jossa Carrey myöskin esitti nimiroolia). Hortonin kanssa kommunikoi lähinnä paikan pormestari (Steve Carell), 97 lapsen isä, joka kohtaa samat uskottavuusongelmat kuin taivaassa asuva jättiläisnorsukin. Pormestarin itsensä usko syttyy, kun Hortonin törttöily näkyy sikäläisittäin massiivisina luonnonkatastrofeina.

Horton jätti kolmensorttista jälkimakua. Ensimmäinen puoli tuntia on eksoottinen herkku, joka ei välttämättä kestä santsauskierrosta. Puolivälissä Horton pistää pöytään paitsi tähteitä, myös kaikkea mitä sattui löytymään (kävelymatkan päässä sijaitsevasta) lähikioskista. Jaarittelun ja tympeäksi muuttuvan kohelluksen jälkeen kahdessa todellisuudessa yhtäaikaisesti toimiva fantastisen vauhdikas loppuhuipennus pääsee yllättämään. Tuolloin ja parhaimmillaan muutoinkin Horton onnistuu olemaan herttainen, jännittävä ja fiksu olematta kuitenkaan ällösöpö, pelottava tai sarkastinen, kuten lastenleffan arvolle sopii. Hortonissa on erinomaisen elokuvan aineksia, mutta niin on vähän muutakin. Olisi ollut fiksua muistaa, ettei Bambi kestä kuin 68 minuuttia, eikä Dumbokaan kuin 61. Klassikko on klassikko, hällä väliä kuinka lyhyt.