Tuorein sisältö

Rammstein: Rammstein

Jesse Kärkkäinen

11.06.2019 klo 01.26 | Luettu: 6301 kertaa | Teksti: Jesse Kärkkäinen

Kun yhtye julkaisee albumin, jolla ei ole muuta titteliä kuin bändin oma nimi, synnyttää tämä ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta ratkaisu antaa odottaa, että kyseinen julkaisu on orkesterin tyylin ja sielun yksiin kansiin paketoiva kokonaisuus, joka on niin laadukkaasti toteutettu, että sitä voi ylpeänä kutsua yhtyeen omalla nimellä. Samalla tämä kuitenkin herättää pelkoja siitä, että bändiltä on loppunut mielikuvitus kesken, joka heijastelee puolestaan niin albumin nimeen kuin itse musiikkiin. Rammsteinin seitsemäs, lähes vuosikymmenen ajan odotettu uutuusalbumi ei lopulta vastaa oikeastaan kumpaankaan ennakko-odotukseen, sillä albumi pysyttelee laatunsa ja sisältönsä puolesta turvallisesti keskikaistalla.

Reilun kolme varttia kellottava ja 11 kappaletta sisältävä Rammstein on mallikkaasti rakennettu paketti, joka ei kuitenkaan häikäise oikeastaan millään osa-alueella. Se tarjoaa tuttua ja turvallista Rammsteinia, joka operoi suurimman osan ajasta mukavuusalueellaan. Mukana on kaikki yhtyeelle ominaiset elementit, kuten jämäkästi takovat kitarariffit, Till Lindemannin toteava ulosanti sekä moneen taipuvat tunnelmat, jotka tarjoavat kaikkea aggressiivisuudesta häiriintyneisiin mielenmaisemiin. Vaikka sekaan on eksytetty hieman erikoisempaakin kuultavaa, ei mikään lopulta nouse varsinaisesti esille. Todelliset huippuhetket loistavat poissaolollaan.

Albumikokonaisuutena Rammstein on kuitenkin vakuuttavasti toteutettu. Kiekon vahvuudeksi muodostuu nimenomaan sen tasaisuus, sillä yksikään kappale ei ole varsinaisen huono. Samalla tämä tasavahvuus syö albumin tehoista parhaan terän. Mikään biisi kun ei todella iske sukkia jalasta. Hyviä hetkiä kyllä löytyy, mutta albumilta on hankala nostaa esille ainuttakaan todellista huippukappaletta yhtyeen suuren hittilaarin täytteeksi. Rammstein on kuitenkin täynnä perusvarmaa ja viihdyttävää musiikkia, joka hyödyntää yhtyeen vahvuuksia ja tarjoilee pieniä yllätyksiäkin. Mukana on niin käskyttävää metallitamppausta (Deutschland, Radio, Tattoo), ahdistavan riipivää ilmapiiriä (Puppe) kuin rauhallisempaan tunnelmaan luottavia esityksiäkin (Diamant, Was Ich Liebe). Erikoisempaa lähestymistapaa tarjoavat mielenkiintoisilla syntikkasoundeilla päällystetty Weit Weg sekä kuoro-osuuksia sisältävä Zeig Dich, joista varsinkin ensin mainittu kaappaa mukaansa vastustamattomalla tavalla.

Lähes kymmenen vuoden levytystauon jälkeen on suoranainen ihme, että Rammstein onnistuu vastaamaan niihin valtaisiin ennakko-odotuksiin, joita uudelle materiaalille on kasautunut. Vaikka bändin uutukainen kaipaa kipeästi niitä todellisia täsmähittejä, on tasavahva biisikattaus sen verran laadukas, että lopputulosta voi pitää enemmän kuin onnistuneena. Pienistä puutteistaan huolimatta Rammstein on hyvä albumi.

V2.fi | Jesse Kärkkäinen
< X-Men: Dark Phoenix... I Am Mother... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova