Tuorein sisältö

X-Men: Dark Phoenix

Ensi-ilta: 07.06.2019
Genre: Sci-fi, Toiminta
Ikäraja: 12
Jari Tapani Peltonen

10.06.2019 klo 17.30 | Luettu: 3230 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen


Viimeistä perinteistä X-Meniä on piesty kuin vierasta sikaa. Ilmapiiri oli valmiiksi masentunut, rottien vaistotessa laivan uppoavan. Virallinen totuus on elänyt, mutta ennen lykkäyksiä ja Disneyn vallankaappausta Dark Phoenixin oli määrä sähköistää klassisimpien mutanttien uudet versiot, joilla oli takana vasta Apocalypse. Jatkossa näitä valmistuu kolme vuodessa - tai ei: makuuhaavoilla maineensa pilannutta perusleffaa mainostetaan nyt huipennuksena. Viimeinen kohtaaminen tyri tarun Pimeästä Feeniksistä. Uskollisuus sarjakuville ei ole leffojen juttu, mutta innostuin uudesta versiosta luullessani, että ennen Viimeistä kohtaamista syrjäytetty Bryan Singer palaa täyttämään kohtalonsa. Turha toivo.

Jokaisen juoniaukon ja tyylivaihdoksen selittää aikamatka: Days of Future Past mahdollisti tulkinnan ja Deadpool 2 virallisti sen. Dark Phoenixissa mutantit ovat kuuluisia sankareita. Professori X myhäilee onnistuttuaan tavoitteissaan, joten elokuvalogiikalla hän on ongelma. Hän on muokannut Jean Greyn mieltä auttaakseen tyttöä. Kosminen hattara aistii Jeanin potentiaalin ja hakee symbioosia, joten Jeanin identiteettikriisi pärisee ylikierroksilla, kun myös kätketyt muistot palaavat.

Toiset mutantit koettavat rauhoitella Jeania ja toiset tappaa hänet. Hattaraa jäljittäneet ufomiehet koettavat puhua hänet puolelleen. Äänekäs nahistelu vaarantaa mutanttien aseman, joka tulee riittävän selväksi professorin gaalapuheiden ja Magneton perustaman mutanttimaan myötä. Se, että muutama on pilata ryhmän maineen, on aina monitasoinen konflikti. Populistisen oikeistopuolueen älymystö saattaa tippa silmässä tunteilla, kun entinen lupaus alkaa oikeasti uskoa ulkomaiseen propagandaan ja puolueen räyhäjätkät vapautuvat taas halkovajasta. Toiminnassa on totisuutta ja kiihkeyttä, joten kun leffa suoraviivaisesti rymistelee loppuun osapuolten painiessa yhdessä mytyssä, leffa on jännittävämpi kuin Captain Marvel kokonaisuudessaan, tai Avengers: Endgamen tyhjästä pieraistujen armeijoiden näytösottelu. Mutta:

X-Menit ovat korkean konseptin elokuvia. Dark Phoenix ei ole. Apocalypse jaksoi vielä esitellä mutantin, joka taisteli telepaattia vastaan mielipalatsissaan mätkiessään muita mutantteja, joista yksi oli kiistatta häntä nopeampi. Jean on tuttu telekineetikko. Taas hän saa tehopatterit. Ufomiehet ovat simppeleitä koviksia. Magneton kaverin tukka liikkuu. Ei ole mitään uutta. On tilaisuuksia: kosmiset voimat väitetysti sallivat luoda elämää, mutta kun ei. Huipennuksen piti tapahtua avaruudessa, mutta tilalle filmattiin (aromikkaan vaniljainen) junamätkintä. Ei ole edes alkutekstipsykoosia. Viimeksi: TIIT TIDI TIDII – ps. Jeesus oli X:ää kantanut mutantti – TIIT TIDI TIDII! Nyt: joo, oikeaan saliin tulit.

Mutanttien erilaisuus on ennätyksellisen tavallista. X-Menejä fanittavalla ihmistytöllä on Mystique-figuuri lähinnä koska se vitsi nykyään kerrotaan. Sen vaiheen yli skipattiin, jossa Mystique ihmettelee, ettei häntä pelätä ja ostaa jotakin kivaa lisensoituaan ulkonäkönsä. Jennifer Lawrencen Mystique ei ole kamala tekemistä saadessaan, mutta nyt kun ylpeä palovammanudistismurffiterroristi on taantunut esimiestä nyrpeästi kritisoivaksi blondiksi, joka käyttää sinistä naamaa yhtä usein kuin Hollywood-tähdet omiaan ilman puuteria, se on loukkaus oikeaa Mystiqueta pysäytyskuva kerrallaan seuranneille. Sarjakuvat ovat taistelleet mutanttien arkipäiväistymistä vastaan uusilla provosoivilla muotopuolilla. Dark Phoenix sensuroi aiempansa.

Eikä kyse siitä ole, että toiminta olisi ainoa tavoite. Aikuisille suunnatun Loganin vaikutteet näkyvät suurpiirteisissä tyylivalinnoissa, mistä on sekä hyötyä että haittaa. Alkupään kohtaukset hengittävät rauhallisemmin kuin Singerin X-Meneissä ja ääri-intiimit lähikuvat koettavat lypsää kaiken slummailevista huippunäyttelijöistä. Muutama hetki löytää tuntuvia tunteita. Moni venyy tylsyyden puolelle osittain perityistä syistä. Leffa ei ole Viimeisen kohtaamisen suora kopio. Magneto ei ole Jeania manipuloiva taho. Mutta Magneton luona Jean taas käy. Sarja on toistanut itseään muun muassa pakottamalla Magneton jokaiseen osaan ja aivot tunnistavat tuttuuden ensin ja mahdollisen poikkeaman sitten.

Muiden Apocalypsen esittelemien näytelijöiden ollessa joutavia, Sophie Turner ehtii ottaa Jean Greyn omakseen mahdollisuuksien rajoissa. Tragedialla ei ole samaa luontaista painoa kuin Famke Janssenin trilogiassa, mutta Turner saa enemmän tilaisuuksia näytellä rajatapausta.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Vice - vallan oikeat... Rammstein - Rammstei... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova