Indie/omakustanneskenessä tapahtuu jatkuvasti asioita, jotka jäävät harmillisen vähälle huomiolle mediassa. Gillmore on jälleen yksi kotimainen hevibändi, jonka tuoreesta EP:stä ei ole pahemmmin kuultu mitään. Sääli sinänsä, sillä kyseessä on kuitenkin ihan mukavan kuuloista materiaalia, joka melkoisen varmasti putoaisi useimmille kyseisen tyylisuunnan ystäville.

Sea of Brutality starttaa albumin sen enempää kursailematta pirteän melodisena heavy-rockina, joka saa melkein toivomaan, että itse David Lee Roth hyökkäisi huoneeseen tiukoissa nahkahousuissaan. Vaan eipä näin (onneksi) tapahdu, vaan ääneen päästetään bändin vokalisti Micki Oittinen, jonka ääni muistuttaa jossakin määrin Timo Kotipeltoa. Tämä on tietysti vain henkilökohtainen mielipiteeni, mutta samankaltaisuus ei ole välttämättä pelkästään hyvä asia, vaikka miehen ääni sinänsä ihan taidokkaan taipuisa ja uskottava onkin. Levyn loput biisit noudattelevat meiningiltään melko pitkälti samaa, joskin asteen raskaampaa linjaa. Havaittavissa on enemmän tai vähemmän selkeitä vaikutteita poikien idoleilta, kuten myöhempien aikojen Deep Purplelta, Diolta, Judas Priestiltä sekä monilta muilta legendoilta.

Rigor Mortis of Souls EP on miksattu yllättävänkin kliiniseksi, mikä syö osaltaan materiaalin purevuutta. Etenkin rumpuosasto kuulostaa monin paikoin jotenkin ohuelta ja epäuskottavalta. Kitaran tiluttelu toteutetaan millintarkasti ja soitto on muutenkin loppuunsa hiottua, mikä tällaisen genren meininkiä pitääkin yllä Gillmoren suurin vihollinen tuntuu olevan hevin ylitarjonta, mikä tuntuu tällä hetkellä vallitsevan. Niinpä se, että tämänkin julkaisun materiaali on periaatteessa ihan hyvää, ei vain taida oikein riittää Levymarkkinat ovat valitettavan armottomat, joten biiseissä on syytä olla todellista itua, jotta levyt löytävät kuluttajien levyhyllyihin.