Mummi selvisi Puolasta nuorena, joten lapsenlapset osallistuvat holokaustia muistelevalle kiertueelle. Serkkupojat ovat käveleviä neurooseja mutta keskenään erilaisia. Se on kaunista, että heitä näyttelevät Jesse Eisenberg ja Kieran Culkin, jotka ovat luonnostaan nihkeitä. Vaikka heillä on takana sympaattisia rooleja, heissä on vielä moista taikaa, että sitä tuntee itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun heitä sietää. Niin suvaitsevaista.

Klassisesti Eisenbergin David on hermostunut yliajattelija, joka tietää olevansa sitä. Oscarin tällä voittaneen Culkinin Benji on mystisempi heppu ellei jopa paradoksi, sillä hän on läsnä hetkessä ja aina äänessä, vaikka moni juttu on kuin introvertin päästä. Hänkin tuntee syvästi. Hän pyrkii pikkutarkasti huomioimaan kaiken ja muiden tarpeet. Suorapuheisuus lipsuu röyhkeydeksi, mikä korostuu hänen väsyessään, mutta häntä ei voi luokitella autopilotilla toimivaksi piirroseläimeksi, jotka maailmaa hallitsevat.

Puolitotuuksia. Benji on hyperrealistinen hahmo. Hän on maaninen unelmakeijutyttöystävä nuutuneen serkkupojan raameissa. Hän on introvertin koomisesti kirjoittama ekstrovertti, joka sallii introverttimäisten eli ristiriitaisten juttujen tulla ulos, mikä muistuttaa siitä, miksei niiden pitäisi tulla. Unelmakeijut tekevät elämästä rehellisempää ja aistikkaampaa - elokuvissa. Tosielämässä he olisivat "a real pain".

Toinen puoli on se, että leffa tahtoo kertoa näistä tyypeistä tässä tilanteessa. Benji ei ole "symbolinen mielikuvitushahmo", minkä alleviivaa vahva kohtaus tai pari, jossa David keskustelee oudosta perheenjäsenestä näkökulmansa koko laajuudella. Benjillä ei mene hyvin kotona Yhdysvalloissa. Serkuksien käsitykset mm. mummista menevät ristiin luontevasti. Holokausti on tyhjentävä selitys eksistentiaalisen kriisin kärjistymiselle, vaikka syyt ovat arkisia ja henkilökohtaisia.

Ts. elämäntuska on hyvässä mielessä yleisluontoista sisältöä. Taustatarinoiden paino tuntuu ilman liikaa kätevyyttä, vaikka tietyt kaavat tunnistaa. Holokaustiteema on joutavammalla tavalla yleisluontoinen, jos sitä sadan holokaustidraaman jälkeen odottaa lausuntoja, mutta lyhyt leffa on hyvin rajattu. Osuva veto kansanmurhiin ja niistä selviämiseen suoraan liittyen on se, että kiertueelle osallistuu juutalaiseksi kääntynyt afrikkalainen mies, joka mainitsee kotipuolen kansanmurhat. Jos se itsessään olisi syy katsoa tämä, arvostelussa olisi todennäköisesti kommentti vielä ajankohtaisemmasta kansanmurhasta, mutta se ei tunnu relevantilta.

Culkinin suoritus on liikuttava jo ensimmäisen vartin aikana aistikkuutensa johdosta. Sehän on sitten samaistuttavin juttu koskaan, kun opas yllättyy, kun unelmakeiju antaa palautetta, jota opas ei koskaan saa. Tunnistetaan vielä, että leffassa on muutama semitaiteellinen vihje siitä, kuinka asiat ovat hitusen erilaisia kuin suoraan sanotaan, niin tälle kehtaa nyökätä. Tämä on vähän enemmän kuin kävelyä eteenpäin.