60- ja 70-luvuille sijoittuva prätkäjätkäleffa perustuu löyhästi valokuvakirjaan. Apinat möykkäävät välittömästi typeristä reviirisyistään, mutta alkeet fantasiasta avautuvat heti perään. Austin Butler on ikäpolvensa osuvin valinta saatana-saattaapi-välittää- ja liian-kolea-kouluun-tyyppiseksi kolliksi, johon ihastuu ensisilmäyksellä peura-ajovaloissa- ja emmä-tiiä-tyyppinen pikku neiti Jodie Comer - ja katsoja.

Siirrä huomiosi peuransilmistä pirunhuuliin ja nyökyttele. He ovat vastakohtia mutta kolmioihmisiä: toinen on rehevä porkkana, jonka otsaa paisuttaa ego, toisen silmien pullistuessa samalla kun ujo suppusuu vetää leuankin kasaan. Biologiaa. Naisen nykyinen poikaystävä on Men in Blackin Edgar-puku, joten miksipä hän jäisi odottamaan tälliä häneltä, kun tyrkyllä on a cool rider, a cool, cool, cool, cool rider.

Omien luonnonlakiensa mukaisesti Tom Hardy lässyttää uudella, typerällä aksentilla leffan muista tavoitteista riippumatta, mutta tässä se ei vaikuta lainkaan maneerimaiselta. Hänen hahmonsa on perustanut prätkäklubin katsottuaan liikaa televisiota keski-iän kriisissä. Mainittu viettelevä ensisilmäys kertoo siis paljon hänestäkin.

Useimmat jätkät ovat hylkiöitä, jotka eivät tiedä mistään mitään, mutta ajan kanssa oman kulttuurin säännöt oppii tai keksii. Häjyt-leffassa se oli häijy repliikki, että "ihmisiä kuolee puukkoihin, kun klopit ei osaa viiltää, ne tökkii", ja Hardynkin hahmo tavoittelee kestävää kehitystä, jossa väkivalta vahvistaa aatetta, eikä heikennä sitä itsensä telomisen tai FBI:n listan merkeissä. Samaan aikaan Butlerin kapinallinen-ilman-syytä polttaa kynttilää molemmista päistä. Kuljemme siis fantasioinnista herttaiseen koomisuuteen ja vakavampiin ja uhkaavampiin sävyihin. Mainittua kirjaa suunnitteleva toimittaja seuraa jätkiä neutraalina tarkkailijana, joten dokumentin henkeä esiintyy.

Puolivälin tienoilla energiat laskevat perusperinteisesti, kun leffalla on vaikeuksia vastata kysymykseen "entäs sitten". En viittaa siihen, että hahmojen energiat laskevat tarkoituksella, kun hekin pohtivat kysymystä "entäs sitten" jengitouhun eskaloituessa ilman että nautinto kasvaa, vaan siihen, miten suurella mielenkiinnolla katsojan on loogista seurata hahmonkehitystä. Neljästä näkökulmasta yksikään ei määrittele visiota, ja toimittajan näkökulma on epämääräisin, kun se sirpaloi muun kerronnan aika ajoin. Comer koettaa ottaa vastuuta elämästään joskus. Hardy saa aikaa kärvistellä, mutta johonkin se aina katkeaa, ennen kuin hänet ylennetään viralliseksi päähenkilöksi, jonka päähän sukellamme. Esimerkiksi hahmon siviilielämä jää sivumaininnaksi.

Loppupuoliskollakin saa tehdä avustettuja ja omilla ehdoilla tapahtuvia huomioita siitä, mitä tyypit väittävät ja luulevat olevansa ja mitä he ovat. On kärkeviä sattumuksia, joiden seuraamuksia odotella ja muuta normaalia. Ihan kivaa. Jos luovat ihmiset olisivat prätkäjengi, saisit turpiin sanomalla "ihan kiva".