Elokuvista päätellen folk-rock-muusikko Bob Dylan on lahjakas nilkki, jota fanittaa harhainen kultti. I'm Not There (2007) jakoi hänen sielunsa kuudeksi hahmoksi, joilla oli erilliset näyttelijät. A Complete Unknown (2024) viittaa nimellään mm. siihen, ettei mestari Dylania voi tuntea. Oivalsin sen teennäisen aivopierun vasta kun muistin nähneeni I'm Not Theren, joka luovuudellaan sentään motivoi opiskelemaan elokuvan ulkopuolisia asioita. A Complete Unknown on lähellä arkista elämäkertasoopaa, jonka "tappoi" parodia Walk Hard: The Dewey Cox Story.

Kirjaan Dylan Goes Electric! perustuva leffa on rajattu, miltä se ei tunnu. Aiheena on Dylanin geneerinen nousu ja sitten intohimo elektronisia soittimia kohtaan. 60-luvun New Yorkissa parikymppinen "Bobby" Dylan hakee kontaktia idoleihinsa, jotka syttyvät. Hänen nätisti nariseva äänensä on folkille sitä, mitä hapanimeläkastike on puuroutuvalle riisille. On heti kamuja, keikkaa, diilejä, naisia. Oletin rutiinilla, että erimielisyydet levy-yhtiön ja vaimokkeen kanssa ovat juoni, mutta pim: maine kasvaa, ja paljonpa väliä on sillä, vaihtaako Dylan naista vai nainen kampausta.

Juhlakalusta kehittyy mulkumpi muuten vaan? Hän kokeilee jopa Andy McCoy -tason sössötystä ilman kärkevää päihdejuonta. Toisinaan on selvää, että luonnevirheitä kärjistää tähteyden hinta: outoilu on rennompaa, jos hän jammailee seurassa, jota hän kunnioittaa. Mies vajoaa takaisin mysteeriksi, kun on sivuhahmojen sälää ja rutosti esiintymisiä. Musiikki on oivaa ja kuvasto aistikasta, joten taustalla pyörivänä konserttina tämä on menevämpi kuin tarinana.

Kansan tuntojen tulkki tarvitsee ajankuvaa eli 60-luvun tv-lähetyksiä. Dylanin poliittinen protestihenki ei johda kommunistivainojen tyyppisiin ongelmiin, mutta elektronisista soittimista johtuen hänestäkin tulee Jeesus, joka yritetään ristiinnaulita! Eihän sähkö junttidiscoon kuulu! Vaihe menee itseparodiaksi. Tunnistin muutoksen musiikin tyylissä, mutta muutokset reaktioissa ovat sketsimäisiä. Tiedän miten arvostettu Dylan nykyään on, mutta ketä nämä leffat eivät kuvaile aikaansa edellä olevaksi messiaaksi?

Ehkä vuonna 2085 valmistuu Erika Vikmanin tällainen. Ironia kuplii, kun hänen on sensuroitava esiintymisasu Euroviisuissa, sillä kukaan ei enää käytä vaatteita ilmastonmuutoksesta johtuen. Eräässä kohtauksessa Erika tekee ääniharjoituksia, kunnes hän avaa telkkarin ja rentoutuu katselemalla sattumalta juuri alkanutta eduskunnan kyselytuntia, jossa keskustellaan Gazasta ja vihreästä siirtymästä. Hän on Tampereella, joten jokaisesta ikkunasta näkyy Näsinneula. 10 Oscaria.

Timothée Chalamet on yhtä osuva Dylan kuin Cate Blanchett oli 2007, mikäli aitokin Dylan on narttu. Chalamet ja Blanchett ovat narttuja aina, mutta aina pikantisti eri sävyyn, päätän sanoa, vaikka pohdin leffan aikana, alanko väsyä Chalametin aristokraattiseen ylimielisyyteen. Siitä täytyy vakuuttua, ettei hän nolaa itseään laulaessaan itse tämän tason tähtenä. Mainitsen muista tyypeistä Edward Nortonin näyttelemän nallen, jonka toive folkin hillitystä kehityksestä maustaa koko matkaa, vaikka hahmon oma matka kompuroi.

Mestariteoksessa Better Man artisti Robbie Williamsin ylemmyys on itseparodiaa tarkoituksella. Ylilyönneistä huolimatta ja johtuen Better Man tuntuu aidosti pääsevän Robbien päähän. Teen vanhaan, banaaliin soittolistaani muutoksia noin kerran vuodessa, kun jokin musikaalimainen setti on ensin pyörinyt päässäni viikon; yleensä tarinan ja kuvaston tukemana. Listalla oli reilusti enemmän Dylania kuin Williamsia vuosi sitten, mutta näiden leffojen jälkeen tilanne on tasan.