Koronavirus ottaa ja antaa. Euphorian toinen kausi lykkääntyy reilusti, mutta väliajalla nähtävät spesiaalit ovat ensimmäisen perusteella sitä, mitä hahmovetoiset draamat tarvitsevat. Koin sarjan alkavan pinnallisena ja epätoivoisen hyperaktiivisena, mutta 1. kauden puolivälissä visio alkoi kutkuttaa sisältöä ja tyyliäkin ajatellen. Ja nyt: spesiaali on vain keskustelu kahvilassa.

Zendaya jatkaa 17-vuotiaana Ruena, joka Julesin menetettyään väittää löytäneensä uuden tasapainon päihteillä. Colman Domingon puhelin saattaa piristä tällä hetkellä, sillä hän on vangitsevan sielukas palatessaan Ruen tukihenkilöksi Aliksi, joka omien sanojensa mukaan on hirveyksiin syyllistynyt narkkari, joka yrittää tehdä jotakin hyvää.

Alkajaisiksi Ali kumoaa nuoremman narkkarin satuilut varmistaen, että asioista puhutaan oikeilla nimillä. Pian Rue tekee saman, kun Alin uskonnollisuus on vaarassa lipsahtaa merkityksettömäksi korukieleksi. Keskustelu ei ole minkään tarun päätös. Ali olettaa, että Ruen ongelmat kuten itsetuhoiset ajatukset jatkuvat läpi elämän ja Ali muistuttaa, että pitkästäkin selvästä putkesta voi romahtaa katuojaan. Koska osapuolet kuuntelevat ja kunnioittavat toisiaan, tämä - muslimin ja ateistin joulupäivänä käymä - keskustelu on selväjärkisyydessään toiveikas ja tavallaan todellisuutta todellisempi.

Zendaya on virallisiakin vuosiaan karismaattisempi ja hänen kaikenlaista kokenut hahmonsa on yhä vuotta nuorempi kuin olin itse aloittaessani murheiden hukuttamisen, mutta Rue haiskahtaa teiniltä ainakin, kun kiiltokuvamaisen tunteellinen suhde Julesiin vaikuttaa vähemmän syvälliseltä suusanallisesti muisteltuna. Fani saa yhä toivoa, että suhde jatkuu.

Elämäntaparuikuttajana mietin kyllä, onko mikään tästä uniikkia, mutta aika harva keskustelu maailmanhistoriassa on. Arvo piilee teemojen luontevassa virrassa ja näyttelijöiden uskottavuudessa.


Keskiarvo 9 jakson jälkeen:


< Jakso 1-8 --- Spesiaalijakso 2/2 >

Katsottu: HBO Nordic