Tekoälyä, sosiaalista mediaa ja ennen kaikkea teknologia-alan upporikkaita mulkvisteja kommentoiva Mountainhead on harvinaisen ajankohtaista kamaa. Leffa on kirjoitettu ja kuvattu viimeisen puolen vuoden sisällä. Näiden teknobroidien valikoidut höpinät olisivat absurdeja vuoden 2015 katsojille - samaan aikaan kun moni vuoden 2005 käsikirjoitus saa yhä tekohengitystä. Ohjaaja ja kirjoittaja Jesse Armstrong loi Succession-sarjan, joten oletettavasti hän ohitti nysväysvaiheen hyvällä tahdolla, lupaamalla pysyä yhdessä kuvauspaikassa ja mainostamalla yhtäläisyyksiä hittiinsä. Toivottavasti siis tykkäät nihkeydestä ja kamalista ihmisistä.


Kolme miljardööriä ja yksi puolikas ovat ystäviä. He kokoontuvat vuoristokartanoon, kun maailmalla kuohuu. Yhden miehen somepalvelu tursuaa tekoälypropagandaa, joka on johtanut väkivaltaan. Teema on mutkikas, mutta ymmärrän mitä mies tarkoittaa, kun hän puolustautuu sillä, että ensimmäiset elokuvatkin hämmensivät ihmisiä. Nyt kansan pitää tottua siihen, että täysin uskottava, King Kongin kokoinen Ressu-koira heiluttaa munaa esittäessään vetoavia argumentteja siitä, miksi on tapettava kaikki, jotka tahdoit tappaa aiemminkin. Sallitaan tekoäly, mutta kielletään soihdut ja talikot! (Aikaisintaan eduskuntavaalien jälkeen.)

On muutakin ns. sympaattista. Tiedämme tiettyjen tällaisten pohattojen olevan noloja, masentuneita, surkeita paskiaisia, koska he itse mainostavat sitä. Ukoilla voi olla fiksuja tai sellaisina läpi meneviä lausuntoja, mutta mieleen tulevat myös opiskelijapojat, kun ukot hakevat yhteyttä pallihikeä puhkuvana apinalaumana. Hekään eivät tiedä, mikä on totta, kun he selaavat somea kännyköillä. He ovat kuin me! Tai ehkä minä olen kermaperse elitisti, kun omistan monitorin.

Puhelias leffa on alati levottomampi, kun pösöt näkevät mahdollisuuksia palavassa maailmassa. Se ei ole ihme, jos leffa vaikuttaa kommentoivan uusinta tietoa vaikkapa Elon Muskista, kun saatamme muistaa puoli vuotta vanhat veikkauksemme. On kuitenkin saavutus olla minuutin aikaansa edellä, kun scifikin on nykyään nostalgiatumputusta. Leffassa on löyhiä yhtäläisyyksiä eilen katsomaani YouTube-videoon, joka selitti nykytietojen ehdoilla, miten ja miksi tekoäly saattaa tuhota ihmiskunnan parissa vuodessa. Siihen videoon perustuvan leffan kuvausten olisi pitänyt alkaa eilen.

Toisaalta. Ajankohtainen lista ei vielä ole tarina. Se tulkinta alkaa vietellä, että ehkä tämä on vain broidijäbien kaljotteluilta. Sekin on armelias lausunto, kun loppupuolen avoimen itsetarkoituksellinen farssimaisuus vesittää uskottavat sävyt. Tosielämäkin on uskomaton farssi, mutta jos leffa olisi 100% tositarina, sanoisin samaa: leffojen on yleensä hyvä myydä katsojalle päähenkilöiden sisäinen logiikka, vaikka he olisivat hirviöitä.

Tämä voisi helposti olla uusi Succession, jos löyhä lupaus alkupuolen ideoiden läpikäymisestä kantaisi mustan huumorin ihmissuhdedraamaa, mutta koin sen kasvavissa määrin helpottavaksi, ettei näitä tyyppejä tarvitse katsoa kauemmin. Steve Carellin kaksinaamainen passiivis-aggressiivisuus on mainitsemisen arvoista kai. Farssiakin suoritus tukee, mutta farssi itsessään on kainalopieru, jolla tarinankertoja ilmoittaa saapuneensa maaliin. Leffa mieluummin vitsailee kuin sukeltaa johtopäätösten ja scifin puolelle.