Kunhan jaksamme pappoja katsoa, se on ideaalinen asetelma mm. poliittiselle jännärille, salaliittotrillerille, manausleffalle tai vaikka puukkohipalle, kun maailman kardinaalit sulkeutuvat valitsemaan paavia vailla ulkopuolisia vaikutteita. Liikkumatilaa ei rajoita lukko vaan pompöösit perinteet, joiden olemassaoloon uskomme. Valkoisen savun pitää vahvistaa, että miljardilla ihmisellä on uusi pomo. Mitä siellä säädetään? Poltetaanko edellisen paavin arkaluontoinen materiaali ensin ja sitten porukka pistää tupakiksi? Pilvikomediakin tästä syntyisi.

Palkintoja jo voittaneen Conclaven suosio hypähti keväällä, kun paavia oikeasti valittiin. Se on hauska pieni ajatus, että ehkä joku ärsyyntyy, kun leffa astuu mysteerien suuntaan, kun katsoja tahtoi vain sivistää itseään. Itsekin jännitin sen verran, etten tahdo uutta Da Vinci -koodia. Jo varhaiset, pienet, aistikkaat tyylivalinnat ohjauksen tyylissä ilmaisevat tämän olevan aikuisten kamaa. Ruumista ei tarvitse pistää pieraisemaan, vaikka olisi tarkoitus ilmaista sekunneissa, että pyhänkin miehen raato on raato. Leffa on: puhelias poliittinen jännäri, josta hallittu määrä pontevaa hömppää tekee viihteellisen ja tunteellisen.

Ralph Fiennesin näyttelemä kardinaali vetää konklaavia. Stanley Tucci on hänen ystävänsä ja yksi ennakkosuosikeista. Vastentahtoisen oloiset herrat ovat sankareita oletusarvoisesti. Sen tietää, miten osuvasti John Lithgow näyttelee kardinaalia, joka tapasi edesmenneen paavin loppusuoralla hämärissä merkeissä. Kardinaali, jota muut eivät ole vielä tavanneet, on yksi jokerikortti, ja toinen ennakkosuosikki on klassinen karismaattinen konservatiivi eli mölisevä mulkvisti nilkki, joten sivistyneen varautuneilla ja ihmisystävällisillä sankareilla riittää tekemistä.

Uskonnollinen puoli pitkälti palvelee muuta. Kun Fiennes maalailee kuvaa ideaalisesta paavista, puhe saattaa olla ateistisen käsikirjoittajan fantasiaa (en tiedä), mutta se on asiallinen ja inhimillinen. Asiayhteydessä perimmäinen pointti tuntuu olevan se, että jos mölöttävä konservatiivi kuuntelee, hän kokee puheen hyökkäykseksi, joka se onkin. Kuten tiedämme, fiksuilla puheilla on väliä vain jos niillä on vähän enemmänkin väliä.

Elementit ovat somassa jos eivät täydellisessä tasapainossa. Kutkuttavasti konklaavin ulkopuoliset totuudet ovat abstrakteja mutta läsnä. Olennainen tulee aina selväksi ja teemat rimmaavat siten, että ne on miellyttävää koristella omilla totuuksilla. Lämpimikseni nipotan siitä, että toisinaan jokin teema on selkeästi yliyksinkertaistettu mysteeriviihteen eli simppelisti jouhevan rytmin ehdoilla. Se, että monet päätökset näyttäytyvät pinnallisina, sinänsä menee ironiana ja realismina. Kardinaalit ovat ihmisiä. Fiennesin idealistinen suorittajamies saattaa haiskahtaa käsikirjoitukselle, mutta asian pitkälti hautaa Fiennesin vahvuus ja se, että persoonallisuuksia tässä vertaillaan.

Pidän uskonnollisista teemoista, suljetuista kohteista ja näistä näyttelijöistä, mutta asiakaspalvelua on se tieto, että katson normi-tv:stä lähinnä vaalien tulosillat ja Euroviisut. Eli: toivottavasti tykkäät äänestyksistä. Ne ovat tässä tosi kovia, kun on kierroksiakin. Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen.