Indiana Jones -kopio Fountain of Youth kertoo keski-ikäisistä sisaruksista, jotka seikkailivat nuorina Harrison-isänsä kanssa. Edesmennyt isi tykkäsi etsiä muinaisia asioita pelkästä etsimisen ilosta, mikä käy järkeen, jos muistat Indianan ns. saavutukset. Poika Luke on glorifioitu taidevaras, joka ei piittaa säännöistä etsiessään Da Vinci -koodeja. Sisko Charlotte jää velipojan uhriksi museon kuraattorina, mutta veli toki tahtoo hänetkin mukaan.

Bang bang: kun asiayhteyteen istuva versio klassisesta biisistä soi reteän Luken luistellessa roistoja pakoon aarre kainalossa, tuumin tämän olevan laimea versio Tuomion temppelin alusta, mikä on kehu, sillä Tuomion temppeli on lajityypin ykkönen. Luken ja Charlotten vuorovaikutus on lupaavaa, kun siskon kireys perustellaan nopeasti ja kattavasti samalla kun suorituksessa näkyy enteitä elämänilosta. Kun Luke ilmoitti, että tässä on kuoleva miljardööri, joka käski etsiä nuoruuden lähteen, koin kerronnan olevan tehokasta, hauskaa ja itsetietoista.

Rotten Tomatoes on väärässä! Ei se ole. Homma hajoaa käsiin.

Tein parhaani keskittyäkseni ansioihin, mutta ongelmat kärjistyvät puolivälin jälkeen. Leffa osaa aloittaa tilanteita, muttei kehittää niitä. Jo se on osa tätä, että kiva aloituskohtaus vain loppuu, mutta hahmonkehitys on suurempi sääli. Koin sen luontevana, kuinka muusta nipottava Charlotte lämpeni "arkeologialle", mutta rutiinista ei siirrytä eteenpäin. Samaan aikaan Luke vaikuttaa alati ontommalta, kun jokainen häneen liittyvä tieto tukee sitä vitsiä, että se on aivan sama hänelle, miksi hän sekoilee, kunhan hän saa roolipelata Indyä ja Bondia.

Mitään ei ole reilua verrata Tuomion temppeliin, mutta kun se on mainittu, kehaisenpa sitäkin, mitä monet pitävät sen heikkoutena: kaheli kiljuhanhi Willie on täydellinen hahmo. Leffa omistautuu idealle: Willie reagoi omilla ehdoillaan ja hyvin monipuolisesti koko tarinaan, vaikkei hän kaappaa tarinaa synteettisellä sivujuonella. Useimpiin leffoihin verrattuna Fountain of Youth vetoaa jo siksi, että näyttelijöillä on lupa vaihtaa äänensävyä ikään kuin he olisivat ihmisiä, mutta lopulta hahmot jämähtävät edustamaan kliseitään, joilla tarina pidetään lajityypin raameissa. Tarina ei tapahdu kenellekään. Kenenkään näkökulmalla ei ole väliä. Willie on samaistuttava, koska hän on aidosti sitä, mitä hän on.

Lässähdysten jälkeenkin kyse on John Krasinskin, Natalie Portmanin ja sivunaamojen karismasta. Se ei satu. Se ei kuitenkaan enää yllätä - eikä sillä ole enää väliä -, että kadonneen aarteen metsästäjien viimeinen ristiretki turmion temppeliin on äärimmäisen kliseinen ja väsynyt rutiinisuoritus vailla iloa, oivallusta ja merkitystä. Vaikka katsojat ovat ymmärtäneet tietyt kliseet noin 120 vuoden ajan, leffa selittää ne ikään kuin se ei itse ymmärtäisi.

Annan bonusta siitä, että onnistuin uskomaan edes yhteen leffaan heinäkuussa 2025. Vakavissani valmistauduin kiittelemään puolivillaisen viihteen erikoismiestä Guy Ritchietä parantuneesta mausta, kun parin liukkaan takaa-ajon perään saatiin semierikoinen hylkykohtaus ja hahmoissa oli vanhan ajan pärinää.