Hämähäkkiversumi-leffat syöksyvät nollasta sataan, koska kaikki tietävät Spider-Manin. Saman studion eli Sonyn KPop Demon Hunters syöksyy 50:stä sataan, koska kaikki tietävät kaiken muunkin, eivätkä "pennut" jaksa enää poppiakaan, jos biisi ei ala kertosäkeestä. (Myöhemmin: tai sitten meikä-käpy ei jaksa.) Kyseessä on yksi kaikkien aikojen katsotuimmista Netflix-elokuvista.

Korealaiset populäärimuusikot ovat jo sukupolvien ajan taistelleet demoneita vastaan koska onhan musiikki maagista ja musahan inspiroi kansaa ja siispä myös nykyajassa kolmen tytön bändi tekee samaa rutiinilla joten otetaan tähän rentoa läppää ja tappelu ja laulu ja nyt juoni alkaa...!

Sanon saman hitaammin boomereille. Sankareihin ja hirviöihin liittyvät säännöt edustavat Buffy, vampyyrintappaja -logiikkaa. Realistisempi puoli edustaa Spice Girls -logiikkaa. Kolmesta tytöstä yksi on söötti ja neuroottinen, toinen on äkäinen ja cool, ja kolmas on niin perusnormaali, että hän jopa kokee olevansa epänormaali, kuten yli 33% katsojista kokee.

Boomeri saa paskahalvauksen alussa, jos hän luuli leffan noudattavan samaa rytmiä kuin toinen Netflix-uutuus Fixed, jossa mummoa nylkyttävän koiran peräreikää ihaillaan 5 minuuttia, mutta kokonaisuutena KPop on normaali länsimainen leffa. Nykyään suosioon nousevat myös 100-osaisten animesaagojen jatkeet tyyliin Örkkiturpa: Mainoskatko: X-B3 Tillin Tallin, mutta KPopin voi vain katsoa.

Juoni: sieluja syövät demonit keksivät perustaa superhomon poikabändin, joten tyttöjen suosio vaarantuu. Tytöt ovat itsekin lääpällään tuhmiin poikiin, vaikka he ymmärtävät yskän heti. Rividemoneja teurastetaan, joten muuttuneen tilanteen ristiriidat ovat koukku.

Kun kokonaisuus avautuu vaivatta, sille jää kivasti tilaa hengittää, mutta joskus puolivälissä, kun esiteineille suunnattuun draamaan liittyvät asiat hönkäistiin ulos kolmanteen kertaan, aloin nipottaa rytmihäiriöistä. Siirtymä komediasta draamaan takkuilee mm. siksi, että toimintafantasia on suurpiirteistä kuin musiikkivideoissa. Komediaa se tukee, ja oopperamaisen eeppistä draamaa se tukisi, mutta perustason jännitteet ovat asia erikseen. Esimerkiksi Mulan (1999) osasi selittää fysiikan lait (ja kiinteät kulttuurilliset säännöt) ennen kuin se vakavoitui.

Ällösöpössä tyttöilyssä ja fanien ulinassa on innostavaa energiaa ja hallittua ironiaa. Leffalla on vastaava lepäävä ilme kuin 20 vuotta vanhalla koipeliinikeijujen lelumainoksella, mutta tunteillessaan hahmot pullistelevat silmiä villisti ja jopa muuttavat muotoaan animen tai nopeasti tuherretun mangan pirteässä hengessä. Pääpiirtein leffa on moderni eli tavallaan maalauksellinen ja tarkoituksella töksähtelevä animaatio hämähäkkiversumien tyyliin.

Nautin alusta animaatioiden suurkuluttajana. Siedin loppua käpynä, joka katsoi sukulaislasten vuoksi myös jonkun täysin ok:n Miraculous Ladybugin. Värit vilkkuvat; musiikki ei satu korviin.