Huippuälykäs, superkova, pakkomielteinen, autistinen kommandokirjanpitäjä hakkeroi pikadeittipalvelun törttöilläkseen julkisilla karjamarkkinoilla. Esimerkiksi tässä ei ole mitään uskottavaa, mutta on kiva, kun leffa yrittää jotakin. Tavallisilla naisilla on reilu tilaisuus iskeä Batman, mutta heidän luonnevirheensä estävät heitä hyväksymästä "realistista" Batmania...

Ben Affleck muistaa vääntää oudolla aksentilla, vaikka jatko-osa yrittää parantaa kirjanpitäjän autismista, myönsipä se sitä tai ei. Kun kirjanpitäjää tarvitaan taas salaisen agentin hommissa, hän hassuttelee Jon Bernthalin näköisen palkkamurhaajaveljensä kanssa. Laittomuuksia harrastaa kirjanpitäjäkin. Hän on yhtä lähellä Bernthalin vakiohahmoa The Punisheria kuin sitä jotakin, mitä hänen on tarkoitus olla, joten Bernthal miellyttävän selkeästi huomioi tämän ja rakentaa kontrastia ilmeillä ja energialla.

Päähenkilössä itsessään ei "mätä" mikään. Elokuvahahmoa katsoo huvikseen. Tietystä sarkasmista pidän kiinni, koska määritelmäni mukaan introverteilla on vahva sisäinen maailma ja tässä fantasiassa näennäisen ontto matematiikkamenninkäinen etsii tapoja nauttia fyysisestä todellisuudesta. Ehkei se ole hullumpaa kuin se, kuinka toimintaperunat haaveilevat sovituksesta? He yleensä vain kuolevat jalosti. Kirjanpitäjä on ristiriitainen hahmo, mutta ehkä hän voisi leffasarjan lopussa kuolla hyvien treffien jälkeen mieluummin kuin suostua toisille treffeille? Sama tilanne. Toisen puolen utopia on koettu, eikä sitä jaksa.

Juoni - ääh. Leffa on katkonainen ja epämääräinen. Se oli selvää itselleni, ettei päähenkilön romanttisilta tarpeilta tulee odottaa muuta kuin irtovitsejä vuonna 2025, mutta samassa hengessä muutakin materiaalia pudotellaan. Kun J.K. Simmons käy kuolemassa alussa, hänen hahmonsa väittää ironisesti, että eläkeiässä tulee tehtyä vain tärkeitä juttuja. Hän tapaa niin mystisen akan, ettei akka tajua itseäänkään, enkä minä sitä, onko akan 100% pakko olla tässä leffassa. Keskenään yhteen sulautuvat mafiatyyppiset pääpahikset selittävät alkeet siitä, "kuinka he tykkäävät pahuudesta", mutta he eivät juurikaan vuorovaikuta muiden kanssa. Eritoten siksi luin juonitiivistelmän kahdesti leffan jälkeen oppiakseni, mikä pääjuoni oli olevinaan ja päättyikö se. Perusasiat kuten kohtausten ja sivujuonten pituudet herättävät tarpeita, eikä tarpeiden tarvitse olla suuria johtaakseen hämmennykseen, jos jokin tuntuu jäävän kesken.

On "teemallista eheyttä", eli leffa pyörii mäkeä alas lähelle sitä satua, jonka mukaan ihmiset käyttävät vain 10% aivoistaan. Kehitä autismi tai lyö pää seinään, niin kelpaat The Matrixin julisteeseen. Affleckin ja Bernthalin kemia käy sillä reviirillä, että aitokin tunne saattaa lipsahtaa sekaan, mikä voi tukea hyvinkin typerää farssia. Laimeaa typeryyttä on se, kun sankarien älyllinen ja fyysinen ylivoimaisuus tulee selkeämmäksi kuin syyt välittää mistään. Poikien kemiasta huolimatta huomasin satunnaisten sivuhahmojen liike-energian olevan vetoavampaa kuin heidän. Näkökulmahahmo, joka ihmettelee pöhköjä hahmoja, on olemassa, mutta tämä oli ainoa syy mainita hänet.