Tuorein sisältö

The Handmaid's Tale 2-10: täydellisen kamala tunti televisiota

Jari Tapani Peltonen

14.12.2019 klo 23.00 | Luettu: 2020 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Multihuipentuma.
Täydellinen jakso on syy ahmia lisää? Vanha tietää paremmin. Tämä on se jakso, jota haluan märehtiä, kunnes jatkan seurantaa lähempänä 4. kautta.


Kausi 2: Jakso 10
The Last Ceremony


On kehno väli harrastaa sarkasmia, joten odota, kun kirjoitan kappaleen uusiksi. Nyt lähtee. Raiskauksesta voi tehdä huumoria. Jakso osoittaa, kuinka se voi olla älykästäkin kerrontaa. Orjattaren siittäminen on raiskaus myös sarjan sanavalintojen mukaan. Muuan orjatar on hyvin kyllästynyt rituaaliin, kun huohottava läski vetelee kuin viimeistä päivää - ja lyyhistyy. Orjatar kieltäytyy hakemasta apua. Hän toistaa tutun repliikin: hedelmöittymiselle on eduksi, jos hän jatkaa makoilua selällään. Tämä on jo itsessään kultaa mustana huumorina, joka arvokkaimmillaan auttaa käsittelemään vaikeita asioita. Kohtaus myös luo kontrastia eli tehostaa jakson iskuvoimaa: myöhemmin nähtävä vihantäyteinen raiskaus nöyryytetyn luuserin toimesta on erilailla hirviömäinen teko, enkä puhu rikosoikeudellisista seuraamuksista, vaan tunnetason asioista. Jakso on nerokkaasti rakennettu.

Oletin ensin, että June synnyttää pitkän kaavan mukaan (kauden kulkiessa hyvin hitaasti) ja että nyrjähtäneeseen tunnelmaan johtavat muutokset ohjaustyylissä varmistavat, ettei katsoja ole turtunut yleiseen outouteen nyt, kun Junen koko tunneskaala on tarkoitus aistia. Kyse onkin valesynnytyksestä, joten jakso simppelisti on ohjattu hyvin: aistikkaammin, kuumeisemmin. Hedelmättömien emäntien roolileikki synnyttämisestä on pirun surullinen sessio varsinkin, kun se ei pääty emännän voittoon. Väärän hälytyksen jälkeen isännän pahuuskierre jatkuu, joten June äkäilee takaisin. Ohjaustyyli palautti mieleen kaikki syyt, miksi isäntäparilla saattaa kilahtaa ja heillähän kilahtaa.

Kävin aggressiivista dialogia päässäni sen suhteen, täsmääkö kaikki. Aiemmin tuumin sen olevan kokonaisuudelle eduksi, jos emäntä pysyy hihhulien puolella pitkällä tähtäimellä, vaikka sydämessä olisi ristiriitoja. Se polku vaikuttaa nyt vahvistetulta. Kun sarja vilkaisee Junen raiskauksen jälkeen häntä rakastavan kuskin kuulumisia, tarkoitus tuskin on vihjailla, että raiskaus taas kerran motivoi miestä, vaan sisältöä haetaan siitä päinvastaisuudesta, että myös kuskin aivopesty teinivaimo epäonnistuu hihhulisääntöjen noudattamisessa, mihin kuski samaistuu ja minkä kuski siunaa.

Se on eeppisin tapa korostaa isännän pahuutta, että hän katuu raiskausta omalla tavallaan ja antaa Junen tavata tyttärensä, jottei hän katuisi enää. Isäntä ei ole psykopaatti, vaan partasaatana tekee valintoja. Se on henkistä väkivaltaa, vaikkei sen ole tarkoitus olla sitä, kun Junen hartain toive täyttyy näissä merkeissä ja Junen on määrä kiittää. June ei juuri nyt välitä teknisistä seikoista: vieraantuneen tyttären tapaaminen olisi jakson muista kuvioista irrotettunakin räiskyvän tunteellinen tapahtuma. Elisabeth Mossin suoritus on kaikki.

Ja ei perkele: sitten kuski vangitaan ja June jää yksin korpeen, koska tapaamisen oli tarkoitus olla salaisuus. Jakso on sanakirjaesimerkki "tunteiden vuoristoradasta". Kauden yleiseen tasoon nähden sisältöä on 4 jakson edestä, mikä on kokonaisuuden kannalta järjetöntä haaskausta. Jakso selkeästi kirjoitettiin ensin ja muu kausi tasapainoili tämän alustamisen ja ajan hukkaamisen välillä, koska studiopomo tilasi 13 jaksoa, vaikka tarinan tämä vaihe tarvitsi 10.


Keskiarvo 20 jakson jälkeen:


< Jakso 2-9

Katsottu: HBO Nordic

V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< V2.fi testasi: Motor... V2.fi testasi BenQ P... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti


186


www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova