Kun mysteerijännäri on niin täynnä käänteitä, että sankarikin on pöhkö, tahdot hänen edes aloittavan normaalina kuten arkisena yksinhuoltajana. Hänellä on liikaa aikaa. Hän ystävystyy hullun kanssa, jonka katoamista hän toki ihmettelee: Missä on Emily? Jatko-osassa kertaalleen kuollut ja pitkän vankeustuomion saanut Emily ilmestyy kuuluisaksi kirjailijaksi kehittyneen päähenkilön Stephanien tilaisuuteen ilmoittamaan, että nyt lähdet kaasokseni eurooppalaisiin mafiahäihin. Ok? Tuntia myöhemmin ulisin ääneen, ja hieman leffan jälkeen selaimessani oli auki kolme Uffa Hintmania käsittelevää välilehteä, koska yritin keksiä, miten solvaan ohjaajaa, jota kutsuin "rusettisedäksi" häntä kehuessani.

Mikään ei toimi jatko-osassa.

Jokin saattaa toimia, jos muistat 7 vuotta vanhan ykkösen tarkkaan ja toivot farssin jatkavan tyylistä, jota kohti se asteittain eskaloitui. On virhe yrittää puolisokeana löytää päähenkilöistä ja glamourista samaistumispintaa: en ymmärtänyt, mitä Stephanie luulee mafiahäissä tekevänsä, en uskonut Stephanien ja Emilyn suhteeseen missään mielessä, en uskonut Emilyn parisuhteen noudattavan edes elokuvien logiikkaa, jne. Ymmärsin joka kolmannen sivuhahmon yleisen funktion. Selkeintä on se, että asioita esitellään vain, jotta ne voivat paljastua hämäykseksi, joten pirustipa kiinnostivat käänteet.

Paul Feig on äärimmäisen mairea ohjaaja ja ihminen. Melkein voisin levittää sitä faktana, että hän virnistelee kuvaustauoilla, kun kulloisetkin voimaantuneet naisnäyttelijät tallovat korkokengillä hänen kassejaan, koska tahtoisin nähdä, kuinka hän yrittää kieltää todennäköisen totuuden vaikka kunnianloukkaussyytteellä. Edellinen osa on hänen paras ohjauksensa. Romaani antoi hänelle suunnan ja raamit, jotka eivät kosahtaneet ainakaan alussa, jolloin leffa aidosti toimi sekä mysteerinä että moisen parodiana. Ei ole toista romaania. Jatko-osa on itseparodiaa. Maireasti virnistelevät hahmot tai näyttelijät eivät välitä tarinasta edes siten kuin Elämää Philadelphiassa -sarjan sketsimäiset psykopaatit piittaavat sketsimäisistä juonistaan.

Muistiinpanoissani on pakko olla vielä jokin pointti, vaikka nämä näyttävät Feigiin kohdistuvalta vihapuheelta. Relevanttia on ehkä se, että Feigillä on historiaa hihittelijänä, joka antaa improvisointiin suuntautuneiden naiskoomikoiden tehdä omaa juttuaan. He ja Feig ovat parempia, jos visio tai/eli tarina pitää heidät kurissa. Tämä leffa on juonivetoinen edeltäjänsä tavoin, mutta ei ole yhtä ilmeistä, mitä tunnelmaa pitäisi hakea, joten Feigin kammottavat vaistot vaikuttavat niihinkin näyttelijöihin, joista viimeksi pidin.

Juonia ei ole tapana selittää puhki arvostelussa. Oman mielenrauhani vuoksi tavasin taas Wikistä "oikein sanakirjan kanssa" sen, mitä nämä sadut luulevat tekevänsä, joten rohkenen vielä löyhästi syyttää jatko-osaa siitä, että se tekee saman asian uudestaan. "Kuinka sama paska voi tapahtua samalle jätkälle kahdesti", koetti sankari vitsailla Die Hard 2:ssa. Avoimuus ei tehnyt rymistelystä loogisempaa, ja mysteerijännärien sisäinen logiikka on suurempi haaste, koska siitä kaikki nautinto lähtee. Leffan aikana huomioni oli muussa kuten varpaissani.