Yhdysvaltain presidentti räjäytti juuri Valkoisen talon itäsiiven. Tuoreet uutiset hänen ydinkoepuheistaan rauhoittelevat, ettei hän todennäköisesti tiedä, mistä hän puhuu.

Samaan aikaan poliittinen jännäri A House of Dynamite kysyy, mitä Valkoinen talo eli presidentin johtama hallinto tekee, jos tuntematon taho laukaisee ohjuksen kohti amerikkalaista suurkaupunkia.

Hyvä kysymys. Parempi on tämä: äänestettiinkö siellä nykyistä pressaa? Jos ei, niin hän saattoi laukaista ohjuksen itse. Mitä tulee maailmanloppuun, niin pelkään eniten sitä, että Venäjä säikähtää ja räjäyttää vahingossa koko Venäjän, luoden ydintalven.

Leffa ei ole komedia, joten sitä on mahdotonta ottaa vakavasti. Pidin kuitenkin siitä, että presidentin näyttämistä selkeästi pantataan alussa, ehkäpä jotta katsoja ehditään marinoida leffan sisäisellä logiikalla. Tällainen teos on yhä mahdollista ottaa vakavasti genre-elokuvana (fantasiajännärinä), jos muistamme viattomien aikojen ydinsodat.

Genreltä odotetaan kiehtovaa nippelitietoa, joka esitetään dynaamisesti ja tunteellisesti. Niitä ansioita esiintyy. Oudoksuin kuitenkin sitä, miten nopeasti paniikin puolelle lipsutaan. Hahmot järkyttyvät, kun on teoriassa mahdollista, että jotakin, jonka vuoksi he työtään tekevät, tapahtuu. Se voi olla realistinen kuvaus yksilön reaktiosta, mutta pari minuuttia saavan hahmon "realismi" pitää osata myydä.

Hätäily paljastuu tarkoitukselliseksi, mutta se pahentaa ongelmaa. Leffa kertoo saman asian moneen kertaan. Se kävisi järkeen, jos seuraisimme ensin selkeästi rajattua jengiä, jolla - esimerkiksi - on paljon ajankohtaista tietoa mutta niukasti valtaa. Toki tahtoisimme sitten oppia lisää. Leffa toimii siten, että näemme ensin kuinka "noin 3,5" satunnaista virastoa panikoi epäpätevän tunteellisesti, ja sitten näemme täsmälleen saman asian uudestaan virastojen ja hahmojen osittain vaihduttua. Miksi? Koska modernit kännykän räplääjät eivät jaksa odottaa sitä, että tunteellinen puoli rakentuu luontevasti ja huipentaa tarinan?

Jos kyse olisi koko ajan parin persoonallisen herran reaktioista kriisiin, Idris Elba ja Jared Harris kuulostaisivat nappivalinnoilta. Sen koin farssiksi, että kun sama asia näytetään kolmanteen kertaan, leffa äkisti kiinnostuu Elban ja Harrisin hahmoista ihmisinä, pelkistettyään kymmenet muut viranomaiset tasapaksuiksi nyyhkijöiksi ja ärisijöiksi.

Elba tähditti juuri kankeaa presidenttikomediaa Heads of State. Koin tämän muuttuvan sen (vitsittömäksi) jatko-osaksi. Kun asiaa ajattelee - ja muuta ajateltavaa ei ole 3. kierroksella -, leffat käsittelevät maailmanpolitiikkaa täsmälleen yhtä vetelästi, viitaten ajankohtaisiin asioihin löyhästi ja punastellen; karkeasti sanoen samassa hengessä kuin Disney-elokuvat kehtaavat parin sekunnin ajan viitata vähemmistöihin, tai siis kehtasivat ennen Trumpin paluuta.

Tiivistys. Leffa käyttäytyy kuin intensiivinen reaaliaikainen trilleri, joka kertoo viidestätoista minuutista ennen potentiaalista maailmanloppua, mutta minuutit venyvät melkoisesti ja takaisin voidaan kelata, eikä leffalla ole mitään sanottavaa. Tavanomainen pinnallinen toteutus viehättää tovin, mutta enpä olisi arvannut ohjaajan olevan Kathryn Bigelow, joka toteutti itselleen Oscareita aikanaan.