Olipa kerran ukko. Näemme kaiken olennaisen hänestä. Lapsuudesta ei ole juuri tietoja, mutta viisikymppisenä hän kiinnostui vähän nuoremmista naisista, joten oli siinä pari vuotta aikaa perustaa perhe ennen menopaussia. Ensisijaisesti tämä kurttuinen, melankolinen setämies pilkkoi pölkkyjä 1900-luvun alussa ja todisti sivusta satunnaisia kuolemia ja kauempaa maailman kehitystä.

Herkän kuvaston ja hetkittäin tunteellisen räkimisen ohella leffasta löytyy yksi idea. Se ei ole se, että otsikko viittaa juniinkin; juna kuljetti orpopojan pusikkoon ja rautatien vuoksi hän nyt puita pätkii. Otsikko voisi olla myös Train of Dreams tai Random Thoughts. Kun ukko on leffan kestosta päätellen vanhempi, palailevat sekä merkittävät että satunnaiset muistot hänen päähänsä alati vahvemmin. Yleisinhimillisen teeman alleviivaa sekin, että toinen, vielä muinaisempi metusaalemi koettaa muistella elämälleen ryhtiä, kunnes hän päänsä lyötyään muistelee mitä sattuu. Pohdiskellaan nyt henkeviä siitä, mikä on muistojen ja lusitun elämän kaunis, outo, kenties tragikoominen suhde.

Muistojen logiikassa on suhteellista realismia, mutta fantasia vanhuksille tämä on. Katsojien ja näyttelijöiden keski-ikä on 60, kun elämää aloittelevana poikana pätee 51-vuotias haitarin näköinen risuparta, jolla on käsissä enemmän suonia ja karvoja kuin kättä. Havut humisevat. Aurinko laskee. Nallukka istuskelee ruohikolla nättiä naista syleillen. On puhetta mökin rakentamisesta omin käsin, oi. Kun sydän sykkii ja nitrot ovat lähellä, samaistumme siihenkin, kun sankari on nostalginen, katkera ja pihalla.

Hän on kuin viheltävä teepannu; joka talouteen istuva tyhjä astia, jonka haluat täyttää, josta lähtee ääntä vain tarvittaessa ja joka viimeistään viisikymppisenä on pannu. Jokamieskarismaa omaava Joel Edgerton tekee roolissa niin hyvää työtä, että moni jo ennustaa, että katsoja saa Oscar-ehdokkuuden parhaasta käsikirjoituksesta.

Mänty näyttää pidemmältä ja rautatie loputtomammalta, kun telkkarin sivut on peitetty mustilla palkeilla. Maisemista kirjoittaminen on tylsää, mutta tässä saa sanoa, että työmuistiimme jäävät otokset ovat hyvää kerrontaa, koska sen pitää avautua, että joidenkin sitkeiden muistojen arvo on mystinen muistelijallekin. Varsinaisilla käänteillä ja teemanpuolikkailla on ainakin se merkitys, että leffa pääsee näyttämään, etteivät kaikki ole päähenkilöitä, jotka suostuvat tekemään käänteistä juonen. Samaistuin. Posottava kertoja ja sivuhahmo tai pari vääntävät rautalangasta osan siitä, mitä on tarkoitus ajatella mm. "sisällön puutteesta", mikä ei ole automaattisesti hienompaa tai huonompaa kuin pelkkä pönötys. Hyvin pönötetty.

Kun katsojalta vaaditaan kilometrilukujen ohella sydäntä ja päätä, kohderyhmä jää pieneksi. Viiden tähden arvosanoihin tulee suhtautua vastaavin varauksin kuin jonkun Catsin tapauksessa.