Jos Nainen pihamaalla (The Woman in the Yard) olisi hitti, seuraavasta Scary Moviesta löytyisi kohtaus, jossa täti teleporttailee pihalla nousematta puutarhatuolista, jolloin kainalosauvojen kanssa linkuttava Regina Hall järkyttyy ja pyörii rappuset alas, heh heh, wazaa.

Koukku on se, että vaikka mystinen nainen mustissa muistuttaa lukemattomia noitia, aaveita ja/tai hirviöitä, jotka vaanivat varjoissa ja käyvät lopulta päälle, hän istuskelee päivänvalossa heti alussa. Päähenkilöt tunnistavat hänet hirviömäiseksi, mutta tähän aikaan päivästä on tapana moikata. Tunkeilija vastaa pahiksen äänellä outoja hourien. Hän ei ole menossa minnekään. Päähenkilöt päättävät jumittua mökkiinsä kuin karhun kohdattuaan. Tämä väkisin menee jonnekin? Ei väkisin.

Perhe asuu maalla talossa, jossa on todennäköisesti filmattu toinenkin tällainen. Isä on menetetty onnettomuudessa. Äidillä on sauvat samasta syystä. Sähkö on katkaistu väliaikaisesti ja kaapit ovat tyhjät. Teinipoika pohtii, onko hän ainoa, joka kehtaa mesota, kun äidistä ja pikkusiskosta ei siihen ole. Istuskelija ilmaisee tuntevansa tilanteen, joten tarkennuksia odotetaan, mutta kaava on pääpiirtein sisäistetty.

Draamassa on sen verran yritystä, ettei leffan lyttääminen ole ilo. Alussa on hitusen vetoavaa lupausta inhimillisen lämmön mahdollisuudesta ennen perheen ikäviä riitoja, jotka uskoakseni symboloivat perheiden ikäviä riitoja. He ovat jumissa. Perähikiällä. Toistensa seurassa. Ensisijaisesti siksi, että he itse laittoivat oven lukkoon. Niin totta!

Yliluonnolliselta kauhupuolelta löytyy muutakin kuin uhkaavia siirtymiä tuolilla, mutta kauhusadun aiemminkin nähnyt todennäköisesti tunnistaa palat hyvin. Leffa tahtoo olla nimenomaan satu, jossa kaikki merkitsee jotakin, mutta samalla se unohtaa olla kunnollista kauhua. Tarinan kertoisi kolmessa vartissa vanhan ajan antologiasarjassa, eikä se olisi erikoinen silloinkaan. Moni muistaa yhä, kuinka William Shatner tuijotti örkkiä ikkunasta 1963. Siihen meni 25 minuuttia.

Jos alan ensikertalainen anoisi lupaa yrittää uudestaan tältä pohjalta, en kehtaisi kieltää. Alussa on sen verran taidekoulun opinnäytehenkeä, että tiedät vaisun mökki-istuskelun olevan valinta. Kamera pyörii ja heiluu ja varjoilla leikitään sitten kun on aika, eikä siitä viitsi nipottaa, aukovatko lapset ja yritteliäs pääosanesittäjä Danielle Deadwyler silmiä hitusen liikaa. Huokaus kuitenkin. Se on Ottolapsen ja Neeson-trillerien ohjaaja Jaume Collet-Serra, joka 200 miljoonan dollarin budjetilla pari kertaa leikittyään testailee nyt, onko hänellä yhä homma hanskassa. Sori mutta ei.