Kun jenkit vetävät huumeita vahingossa, leffan tekijöillä on lupa muistella uraansa narkomaaneina tai arpoa fantasioita siitä, miten päihteet toimivat, kuka tietää. Psykoosin jälkeen arki nolottaa, ehe. En sano, että Kummelin normipäivä-sketsi on parempi, mutta nähtyäni vasta kaksi versiota, ottaisin 20-30 normipäivää lisää ennen kuin amerikkalaiset vetävät huumeita vahingossa taas. Mutta: Pizza Movie venyttää vitsin pääjuoneksi. Sehän voi olla luovaa, jos tarve tempaista luovasti herää kesken "klassista" "luovuutta"?

Käytännössä: huume on vaarallinen, jos käyttäjä ei syö. Alakerrassa on pizzaa, joten leffa kertoo matkasta. Huumeella on kuusi vaihetta, joiden välissä ollaan selvin päin, joten kyse ei ole pitkästä psykoosivitsistä vaan sen toistamisesta. Ja koska kukaan ei jaksa samaa, psykoosit muistuttavat "miehistöscifiä": jos miehistö seilaa avaruusaluksella 10 kautta, repeämät kosmoksen kudoksessa saavat heidätkin kokemaan mitä lie aikaluuppeja ja kehonvaihtoa.

Jack ja Montgomery ovat kämppiksiä collegessa. Jack on pöllähtänyt silakka geneettisesti ja Montgomery luonteeltaan, ikään kuin hän olisi päätynyt kuivalle maalle suoraan kotikoulusta. Jackina nähtävä Stranger Things -muikelo Gaten Matarazzo istuu rooleihin, joissa Seth Rogen ja Jonah Hill kohelsivat 20 vuotta sitten. Goldbergit-tähti Sean Giambrone on osuva ainakin osana tätä komboa, ja pääosatyttö Lulu Wilson osaa imitoida närkästynyttä pieneläintä ajovaloissa.

Jack voisi nousta alfaksi huumorimiehenä, mutta eräs tempaus suututti kaikki, joten päätä tungetaan pönttöön. Jos on pakko uskoa, että nörttien rääkkäys on yhtä arkista nykyään kuin 60 vuotta sitten, alan haaveilla yhteiskunnallisesta reformista, mutta viimeistään kun leffa esitteli militaristisen ja huumevastaisen teinijärjestön, totesin leffan perustuvan muihin leffoihin. Kiusaamisesta johtuen päähenkilöt hakevat helpotusta pillereistä.

Luonnollisesti huumepsykoosi hämärryttää sen, mitä on oikeasti tapahtumassa, ja joskus näemme, kuinka nolo itsekseen houriva hahmo on. Toisinaan mikään selitys ei täsmää, ellei kaikki ole pelkkää unta, koska leffa tähtää vieläkin surrealistisempaan huumoriin. Tyyli ottaa ja antaa. Tyyli (tai tyylittömyys) auttaa leffaa olemaan tuhti kokoelma värikkäitä ja typeriä ideoita, mutta perustason vitsit kärsivät tästä - kuten tapauksessa Deadpool & Wolverine. On vaikea löytää noloista hetkistä samaistumispintaa, kun todellisuuden lakeja ei ole määritelty.

Sympaattiset suoritukset ja tekemisen ilo estävät reikää repeämästä. Näön vuoksi tämä on myös tarina ystävyydestä, mutta niin ohueksi jää punainen lanka, että koin leffan laahaavan, jos naamaan piereskely taukosi. Nykyään mm. aikaluuppi- ja kehonvaihtokomediat ovat niin arkisia, että idean voi aloittaa ilmoitusluonteisesti, joten hieman toivoin, että tämäkin esittäisi vitsinsä vähän scifimmässä muodossa. Ohimennen leffa itsekin viittaa moiseen mahdollisuuteen.

Jos viina toimisi samalla logiikalla, lyhyttä nousuhumalan tunnetta seuraisi selvä vaihe, minkä jälkeen se yllättäisi, kun alat äkisti kaatuilemaan ja sontimaan housuusi. Seuraavan selvän vaiheen aikana kannattaisi varautua juoksemaan karkuun Kankkusta, jonka voi yhä välttää.