Hyvin japanilaisen samuraidraaman hahmot edustavat sekä eksoottista ideaalisuutta, yleisinhimillisiä piirteitä että suunnatonta, koomista typeryyttä. Eurooppalaisenkin keskiaikadraaman tehtävä on kommentoida klassisia ja vanhentuneita arvoja, mutta japanilaiseksi tämän tunnistaa. Länsimaisen katsojan on kohtalaisen helppoa löytää näkökulma, koska päähenkilö on äärijapanilainen, jota muutkin ihmettelevät. Vanha sananlasku "hattoro hirohito kamikazee...!!" viittaa juuri näihin tilanteisiin, joissa tyyni samurai suuttuu tulisesti, jos joku edes vihjaa hänen tehneen jotain väärää, minkä jälkeen hän "tietenkin" on valmis kantamaan vastuun raskaimman kaavan mukaan, jottei kukaan pääsisi sanomaan, ettei hän ole. Japanilainen kartanomysteeri: Hercule Poirot toteaa, että syyllinen on tässä huoneessa, joten kaikki tekevät seppukun? No, yksilöitä hahmot ovat.

Leffan ns. länsimainen nimi Bushido tarkoittaa herrasmiessoturin sääntöjä. Alkuperäinen nimi Gobangiri käsittääkseni tarkoittaa strategisen Go-pelin niinikään herrasmiesmäisen tunnelman rikkoutumista. Päähenkilö saattaa olla tunnetun historian kehnoin rahankäyttäjä, mutta ehkä se on bushidoa, että hän mieluummin häviää itsensä ja tyttärensä viimeiset rahat Go'ssa kuin ottaa sen riskin, että häviäjä... kiroilee ja polkee jalkaa?

Kohtaaminen johtaa samurain ja iäkkään bisnesmiehen ystävyyteen. He ovat parhaita Go'ssa kulmillaan, joten he kokevat toisensa kiehtoviksi vastustajiksi, muidenkin kehujen ollessa kauniita ja kunniallisia. Go'ta pelataan runsaasti. On myös väkivaltaa ja siitä kumpuavaa jännitystä, mutta sen vitsin ehtii maistaa, että eeppisen sotaelokuvankin voisi tehdä pelkän shakkilaudan ja sivumainintojen keinoin. Pelissä omaksutut strategiat ja käytöstavat heijastuvat muuhun.

Kun tarina haki muotoa hyvin hitaasti, toivoin samurain simppelisti olevan niin autistinen, että järkähtämättömät kunniakäsitykset ja lautapeliaddiktio ovat tulleet urakehityksen tielle. Lopulta taustatarina selitetään. Hän on aito, parhaat päivänsä nähnyt samurai, joka on kokenut vääryyksiä. Rytmi on hieman outo, sillä rauhallisemman kerronnan jälkeen leffalle vaikuttaa tulevan kiire, kun vanha konflikti ja sen suunta esitellään samalla hengenvedolla kun uusia tragedioita viritellään. Vastaava ähky näkyy lopussa, kun paljon pitäisi ratkaista kirjaimellisesti samalla kellonlyömällä.

Sanailen, että hitaus tukee tarinaa, mutta hätäily ei tue hitautta. Kerronta pysyy kiehtovana, mutta sen logiikka vaikuttaa vaihtelevan: odotin samurain ja bisnesmiehen ja sivuhahmojenkin arkisemmalta vuorovaikutukselta lisää vaiheessa, jossa huomio siirtyi konflikteihin. Tarkoituksellista ja tyydyttävää on se, kuinka koko totuutta päähenkilön luonteesta arvaillaan loppuun saakka, muidenkin ja yleisesti japanilaisuuden avautuessa samalla. Kunniakulttuuri ottaa ja antaa. Marinoiduin tunnelmissa, liikutuin.

Go-pelistä oppii alkeet. Leffa ei ole liian hidas ainakaan jos jaksat katsoa Monopolya pari tuntia sen jälkeen kun tipuit itse pois.