Voi juku, semituore kotimainen leffa sisältyy suosimiini suoratoistotarjouksiin, joiden hinnoilla ala kuolee väkisin. Kyseessä on taas taiteilijakuvaus muttei sentään elokuva-aiheinen sellainen.

Sen tytön huulet oli ihan normaalit, ja pojan silmät kiiluivat. He rakastuivat kun kytät ratsasivat. Kytillä oli univormut, perusvaatteet ja kampaukset. He ymmärsivät toisiaan ja tahtoivat yhdessä pelastaa Pihtiputaan, mutta se ei liity tähän. Tämä on pop-musiikkia; yksinkertainen tyyliharjoitelma rakkaudesta.

Tarinan alussa Antti on kokeneempi muusikko. Suvi mainostaa olevansa kultturelli. He päätyvät petiin ja bändiin. Kun Suvi paljastuu lahjakkaammaksi, sehän on ongelma. Viimeksi näin feministisesti pösähti komediassa The Roses, jonka pääosaparilla oli alussa esimerkillisen herkullista kemiaa, mikä myy minkä tahansa kliseepommin, koska tekee sielulle höpöä uskoa, että rakkaus on jotain jalompaa kuin pönötystä ja 2 sekunnin panokohtauksia Pongo pygmaeuksen lähisukulaisten toimesta.

Heti alussa tyypit vakuuttavat rakastavansa. Se ei näy. Suhteen ongelmia korostetaan jo. Naisella on omintakeinen ääni. Se ei kuulu. Lyhyt leffa oikaisee painaviin vaiheisiin pohjustamatta niitä. Tarina vaikuttaa loppuvan kesken, mutta lopulta olo on kuin sitä olisi katsonut banaalin trilogian, jonka jokainen osa typistettiin puolen tunnin montaasiksi. En tarkoita sellaista kohtauskokoelmaa, joita kotimaiset elämäkerrat ovat. Tämä hakee luovaa rytmiä, mutta tämä ei osaisi perustella edes sitä, miksi pyörä pyörii alas mäkeä.

Leffa on vähän niin kuin A Star is Born, mutta tulokasta alkuun auttavan vanhan ja katkeroituvan tähden tilalla on nuori incel, joka ei ole tehnyt koskaan mitään, mutta joka silti jämähtää päähenkilöksi. Jätkä on vaihe vaiheelta yhä absurdimpi mulkero; tyhjän pantti; ektoplasma; troglodyytti. Jos jokainen ihminen on laulun arvoinen, niin sävelletään 8 miljardia biisiä ensin ja katsotaan sitten, kiinnostaako käsitellä tämän vahakabinetin mokaaman Heath Ledgerin teinimäisiä unelmia, perusteetonta ylpeyttä, itsesääliä ja kankeaa ölinää. Kuva hänestä pehmenee silloin, kun joku muu saa tovin osoittaa, että tämä on pahvihahmojen universumi. Naisiin kasvomuistini ei reagoinut.

Vastaavia ja vaivattomasti parempia elokuvia on niin paljon, että olisi loogista panostaa ydinkohderyhmään, joka arvostaa suomalaisia enemmän kuin ihmisiä, mutta englannin kielen osuus on merkittävä, mikä osaltaan korostaa joutavien biisien puuromaisuutta. Absoluuttista ajanhukkaa.


Kuvastosta. Se ajaa asiansa. Siinä ei ole mitään väärää, jos katsoja alitajuisesti muistelee kotivideoita, jos kuvaus ja editointi ovat niitä paremmalla tolalla, epätäydellisen karheuden ja/tai pehmeyden impressionistisesti lieventäessä tarinan ja näyttelemisen muovisuutta...! Amatöörin olisi vaikeaa yltää vastaavaan visuaaliseen tyyliin, jos amatööri vain heittäisi tekoälylle kylmiltään pari lausetta siitä, miten hän tyylin kokee - oletin. Uskon impressionismiin enemmän kuin silmälasien uusimiseen, joten huomaan alta löytyvästä tarkalleen ensimmäisestä yrityksestäni lähinnä sen epäkohdan, että tilaamani "film grain" näyttää enemmän "diffuse clouds -filtteriltä". Valitse yhä aito leffa, kun tahdot nauttia aidosta sutusta aidoilla suoratoistopalvelun pakkausbugeilla.