Kotimainen industrial metal -yhtye Ruoska rymistelee jälleen levytysrintamalle. Yhtyeen kuudes täyspitkä "Kade" päättää pitkäksi venyneen julkaisutauon, sillä bändin edellinen studiokiekko "Rabies" ilmestyi peräti 18 vuotta sitten. Eikä lopputulos ole lainkaan hassumpi, sillä Ruoska räimii uutukaisellaan yllättävänkin verevästi.

Ruoska luottaa edelleen jämäkän metalli-ilmaisun nimeen. Musiikin pohjan muodostaa totutusti Rammsteinin mieleen tuova metallitylytys, mutta siinä ohessa ilmaisussa on runsain mitoin Turmion Kätilöt -henkistä tanssittavuutta, syntikkatykittelyä ja rivoutta. Myöskään kokeiluja ei pelätä tehdä, sillä raskaamman rytinän seasta voi tällä kertaa kuulla myös jylhiä orkesterisovituksia ja hyödyntääpä vokalisti Patrik Mennander ääntään varsin monipuolisesti tutumman käskyttämisen ohessa. Yhtyeen julistus rajoja rikkovasta Ruoska-levytyksestä ei ole täysin tuulesta temmattu.

Kade taipuukin moneen. Monenlaisia elementtejä, sävellyksellisiä lähestymistapoja, mitä erilaisempia efektejä sekä sanoituspuolen ratkaisuja on kuultavissa. Albumin tunnelmat heittelevät laidasta laitaan, sillä samasta paketista löytyvät muun muassa rauhallinen ja koskettava Ihtiriekko, järisyttävällä aggressiolla takova Ohjenuora, mahtipontisuudellaan kylmiä väreitä synnyttävä Ikirouta sekä tanssittavalla sykkeellä rietasteleva Silti syntinen. Eri sävyjä hyödynnetään kekseliäästi meiningin ollessa paikoitellen kuin tivolissa, mutta samalla albumin laadullinen taso vaihtelee. Ero huippujen ja syvimpien alhojen välillä on häiritsevän suuri.

Suurimmalta osin Ruoska takoo jämäkästi. Edellä mainittujen vetojen lisäksi erityisesti albumin käynnistävä Rampa ja sokea, kertosäkeellään iskevä nimikkobiisi sekä jykevä Kettingit ovat pirullisen tarttuvia vetoja. Vastapainoksi Kade herättää myös ihmetystä. Seassa on rehellisiä B-luokan biisejä, kuten mumisevalla vokalisoinnillaan myötähäpeää synnyttävä Loppu sekä turhankin yksioikoiseksi jäävä Piruja, mutta myös albumin tilkkutäkkimäisyys kääntyy jossain määrin itseään vastaan. Erityisesti tämä näkyy tekstipuolen seikkailuissa, joiden aikana kuullaan kaikkea aidosti koskettavasta annista lapselliselta kuulostavaan sanailuun. Kade ei ole erityisen johdonmukainen asiansa toimittamisessa, jonka myötä kuulija joutuu jatkuvasti pohtimaan, tekeekö Ruoska musiikkiaan vakavissaan vai onko kokonaisuus vain yhtä suurta vitsiä.

Albumin ongelmat painaisivat vaakakupissa huomattavasti enemmän, jos biisimateriaali ei olisi näin viihdyttävää. Kun suurin osa kappaleista vie mukanaan ja useimmat kipaleet jäävät pyörimään tajunnan syövereihin, ovat ilmeiset puutteet helpompi sivuuttaa. Albumin runsaus on lopulta enemmän vahvuus kuin heikkous, vaikka jonkinlaista rajausta lähestymistapaan olisi toivonut - erityisesti lyriikoiden saralla. Siitäkin huolimatta Kade on mainiolta maistuva sekametallisoppa, jonka runsaat sattumat tekevät lopputuloksesta yllättävänkin herkullisen.