Heittomerkit ovat vanha tapa. Odotuksia kuitenkin heräsi, kun Emerald Fennellin ohjaama "Humiseva harju" ("Wuthering Heights") otti ne käyttöön, koska varhaiset mainokset olivat outoja ja myös Fennellin Saltburnia kuvailtiin "Humisevaksi harjuksi" eli vapaamuotoiseksi modernisoinniksi. Saltburn on hallitusti perverssi ja persoonallinen. Mennään pidemmälle? Ei. Olin melkein lippua ostamassa, kun ohjaaja teki taktisen mokan ja paljasti, että hän vain tahtoo sadun tuntuvan siltä, kuin se tuntui nuorena.

Tahdon nähdä hysteriaa sanan alkuperäisessä merkityksessä eli uskoa, että Fennell on sekaisin, koska hänen kohtunsa on vinossa. "Lupaavasti" leffa alkaa hirtettävän miehen erektion ihmettelyllä, mutten ole varma miksi. Enimmän aikaa leffa on tärähtäneen kiimainen verrattuna vuoden 1939 versioon tai täysin seksittömiin nykyleffoihin, mutta ei 1900-luvun lopun eroottisiin jännäreihin tai satunnaisiin HBO-sarjoihin. Homma kyllä toimii.

1800-luvun Englannissa varakas juoppo huolii nurkkiin pojan, joka saa nimen Heathcliff – suomeksi Kattimatti. Muistan pääpiirteet kuten sen, että Heathcliff on kiehtovampi kuin Karvinen. Tytär Cathy tykästyy häneen heti. Tiedossa on mutkikas suhde, jonka aikana voi pohtia yhteiskuntaluokkia ja pakkomielteisiä tunteita, jos teit samaa Saltburnin aikana. Oletan sen olevan Fennellin huumorintajua, kun köyhää poikaa kuvaillaan heti tytön leluksi ja lemmikiksi. He kiintyvät toisiinsa vivahteikkaasti - kuin sisko ja veli ja epätoivoisen lihallisesti -, mutta konfliktikin on nyt alleviivattu. "Heathcliff, Heathcliff, no one should, terrify their neighborhood", mutta poika ei pysy nöyränä ikuisesti.

Traagisessa rakkaustarinassa ajoitus ei täsmää, koska päähenkilöt ovat idiootteja ja sivuhahmot sotkevat pakkaa. Se, että näyttelijät ovat liian vanhoja, on vähemmän häiritsevää tässä hallitusti teatterimaisessa visiossa, kuin se on elokuvissa keskimäärin, mutta mainitsen kuitenkin, ettei se hahmoista fiksumman oloisia tee, kun 28-vuotias partajussi Jacob Elordi ja 35-vuotias täti Margot Robbie heräilevät seksuaalisesti väärällä rytmillä. He ovat ensin kytänneet toisiaan 20-25 vuotta? Virallisesti ehkä 10, kun Elordin ja Robbien osuus alkaa. Lepäävät ilmeet kurovat umpeen heidän keskinäisen ikäeronsa, kun Elordi näyttää aina elämään kyllästyneeltä ja Robbie bimbolta, elleivät he muuhun tähtää.

Heatcliffin on tarkoitus olla tumma, mutta on hän sitä ainakin siten, kuin peltoduunari on puuteroituun aateliseen verrattuna. Jonkun fetissiä palvellaan, kun ohjaaja zoomailee rusketuksen, hien ja karvojen kehystämiin arpiin. "Aistikkaalla ohjauksella" viitataan usein korostuneeseen realismiin, mutta tässä liikutaan sujuvasti inhorealismista naapurien kiiltokuvamaiseen kartanoon. Cathyn on valittava haisevan, värisevän lihallisuuden ja turvallisen sadun väliltä. Hupaisasti molemmista maailmoista löytyy sekä vetoavuutta että jopa saatanallisia sävyjä, joten vaikka Cathy on kamala hahmo, on tilaisuuksia ymmärtää hänen onnetonta jossitteluaan. On aina palkitsevaa liikuttua ihmishirviöiden näkökulmasta, ja on mukavaa kokea ymmärtävänsä jotakin mutkan kautta, koska silloin "hirviön" mystiikka ei haihdu.

Olisi vakuuttavampaa ja innostavampaa, jos Fennell olisi ohjannut tämän ennen Saltburnia, mutta näillä näkymin hän saisi Karvisenkin toimimaan. Esimerkiksi Martin Clunesin näyttelemässä juopossa faijassa on komediaa ja onnistuneita ristiriitoja, jotka tukisivat perhe-elokuvaakin.


Julisteessa lukee "come undone", mikä voi viitata ainakin mokaamiseen, kontrollin menettämiseen ja orgasmiin. Kattimatin teemalaulu kommentoi: "but Heathcliff just won't be undone, playing pranks on everyone!"