Rokkia ja mongolialaista äänimaailmaa yhdistelevä The HU porskuttaa eteenpäin julkaisten uusia levyjä ja kiertäen maailmaa toinen toistaan nimekkäämpien bändien kanssa. Yhtyeen kolmas albumi "HUN" herättää kuitenkin ihmettelemään, miksi ihmeessä tästä pöhistään niin paljon.

Ilmeisin vetovoimatekijä on yhtyeen ympärillä leijuva eksoottisuus. Mongoliasta kotoisin oleva hunnu rock -yhtye sulauttaa raskaampaan ilmaisuun kotimaansa historiaa ja perinteitä, minkä huomaa yhtyeen kunnioitusta herättävässä ulkomuodossa, bändin käyttämässä kuvastossa sekä perinnesoitinten mukanaolossa. Erityisesti livenä alkuvoimaisen musiikin toisteisuus ja rytmikkyys saattavat viedä kuulijan parhaimmillaan transsimaiseen hurmostilaan, joka varmasti osaltaan selittää bändin suosiota. Hommassa on siltikin yksi suuri mutta: kevyesti raaputtamalla erikoisen ulkokuoren alta löytyy tasapaksuista palasista koottua rockmusiikkia, joka jättää kotikuuntelussa paljonkin toivomisen varaa.

HUN on albumi, jolla on selkeitä ongelmia. Kappalemateriaalin puuduttavuuden lisäksi sekaan on pitänyt tunkea biisi, joka rikkoo totaalisesti koko julkaisun tyylillisen eheyden. Kakkosvetona kuultava Lost Soul on popahtavalla tarttuvuudella ja Nothing More -vokalisti Jonny Hawkinsin vierailulla ryyditetty biisi, joka ei sovi lainkaan osaksi albumikokonaisuutta. Kun kiekko pääasiallisesti tuntuu mielikuvamatkalta Mongolian jylhille aroille ja tunnelmallisille leirinuotioille, sopii kappalekummajainen sekaan yhtä hyvin kuin neonvaloissa loistava ja tivolimusiikin täyttämä huvipuisto keskelle koskemattomia erämaita. Vaikka kappale on itsessään yllättävän viihdyttävä ja toimii mainiosti irtonaisena sinkkuvetona, herättää sen mukanaolo enemmän ihmetystä kuin innostusta.

Tyylillisesti erottuva kokeilu ei sinällään ole ihme, sillä yhtyeen veivaama hunnu rock on suurimmalta osin harmittavan hengetöntä. Jo muutaman kappaleen jälkeen materiaali muuttuu samankaltaisena toistuvaksi äänimassaksi, jossa ei ole riittävästi sävellyksellisiä kohokohtia. Ongelmat näkyvät ilmaisun kaikissa muodoissa: rockpuoli koostuu tylsistä, itseään toistavista kitarariffeistä, eivätkä perinnesoittimet sekä kurkkulaulu onnistu ylläpitämään albumin imuvoimaa. Vain muutamassa kohtaa palaset loksahtavat kunnolla kohdalleen: mainiosti tamppaava Horsemen, poikkeuksellisen särmikkäästi riffittelevä The Real You sekä irrottelevalla vokalisoinnillaan erottuva Second Face väläyttelevät sitä, miksi tästä kannattaisi innostua.

Olen yrittänyt kuunnella The HUn aiempiakin levyjä, mutta ne kärsivät samasta valuviasta kuin tekijöidensä kolmas täyspitkä. Musiikissa on selkeitä rakenteellisia ongelmia, joiden takia kotioloissa kuuntelukokemus jää kauaksi live-esitysten hurmoksellisuudesta. Uusille kokeiluille ja tuoreille sävyille on siis tilausta, mutta tällä kertaa toteutustapaa ei ole loppuun asti mietitty. Jos jatkossa muutokset toteutetaan paremmalla tyylitajulla ja albumikokonaisuutta kunnioittaen, lopputulos voi olla hyvinkin kiinnostava.