Kaikilla on jalat, mutta Linda tuntee voimattomuutta. Tyttären syömishäiriö on mennyt niin pahaksi, että lapsi on letkuissa. Teoriassa tilanne on hoidossa, mutta kun leffa alkaa asiaan liittyvällä terapialla, kamera keskittyy Lindan väsyneisiin kasvoihin ja silmäpussien suoniin, eikä hän vaikuta nielevän asiasisältöä. Tyttären kasvoja ei näytetä. Pian muita hahmoja näytetään, mutta siitä huolehditaan, että olemme vahvasti jumissa päähenkilön kupolissa. Ei ole haitaksi kuvitella omiaan tyttären tilanteesta ennen faktojen vakiintumista, koska se on tapa ahdistua saman tien. Leffa on masentava. Pidin siitä.

Ahdistus kumpuaa siitä, ettei Lindalla ole pakotietä tilanteessa, jossa kaikki menee pieleen, koska hän ei ole kenenkään kanssa samalla aallonpituudella. Kun koti menee remonttiin, hän ja tytär päätyvät motelliin. Puoliso on matkatöissä, ja vaikka äijä yrittää auttaa puhelimitse, hän alati uhriutuu kuin hänellä olisi liikaa meneillään. Hyviä uutisia: Lindalla on myös henkilökohtainen terapeutti. Huonompi homma on se, että hän on terapeutti itsekin. Minkä sortin apua suosittelisit ammattiauttajalle, joka ei tule juttuun kollegojen kanssa? Hänen valintansa ovat päihteet, mutta edes viinipullon ostaminen ei onnistu ilman riitelemistä.

Oscar-ehdokkuuden tästä hyvästä saaneen Rose Byrnen suoritus on huikea. Uskoin aina siihen, että hahmo on pohjimmiltaan hyvä äiti ja fiksu, mutta loputon alamäki on jo nakertanut pohjaa mielenterveydeltä, kun ei ole kiintopisteitä. Jossain on raja, jonka jälkeen on haastavaa simuloida rotia ilman maailman apua. Lindalla on luonnevirheitä. Hän pahentaa asioita itse, mutta vaikka osa elämästä esitetään hämärästi, Byrne myy vaivatta kaiken hahmon näkökulmasta ja pitää hänet sympaattisena, vaikka Lindan pitäisi vähintään ymmärtää jäädä hermolomalle töistä, jottei hän pistä vahinkoa kiertämään.

Koska tytärtä ei näytetä, hänet esineellistetään uhaksi ja asiaksi, jota Linda hylkii. Tytär ei kuitenkaan ole kärjistetty kauhukakara. On viittauksia siihen, miten vaikea tytär on ollut, mutta enimmän aikaa tytär kuulostaa normaalilta nirsoilijalta, jolta löytyy myös positiivisuutta, koska hän haluaa parantua ja olla äidillekin mieliksi. Periaatteessa tytär on niin sympaattinen, että hänet rajattiin kameran ulkopuolelle, jotta huomiomme pysyisi olennaisessa. Vastaavasti on tilaa huomioida, että useampi sivuhahmo on oman elämänsä uhri, minkä huomioimiselle Lindalla ei ole energiaa. Siinä on luovuutta, miten katsojalla on järjestetty tilaa olla empaattinen, ja tärkein perusteluni sanalle "luova" on se, että keskityin leffaan enkä sen muistelemiseen, milloin täsmälleen sama on nähty viimeksi.

Se, kuinka osuvin hetki on yhtäaikaisesti riipaisevan traaginen ja herkullisen koominen, toimii vain asiayhteydessä, ja on mahdollista, että kaksi samaa mieltä olevaa katsojaa viittaavat eri hetkeen. Kuvailen Lindan pimeän mielentilan uskottavuutta ydinsisällöksi ja absurdeja hetkiä kuten todellisuudentajun järkkymistä ja kallonkutistaja Conan O'Brienin epämääräistä sarkasmia keinoiksi maustaa ja testata sitä. Leffa ei ole liian pitkä, mikä nykyään pitää sanoa. Näön vuoksi esitän kritiikin korvikkeena sen huomion, että leffa olisi saanut olla vielä enemmän (olematta pidempi), kun sillä oli luottamukseni, mutta vahva on käsikirjoituskin.