Tuorein sisältö

Putoavia enkeleitä

Ensi-ilta: 05.12.2008
Genre: Draama
Ikäraja: 13
Jari Tapani Peltonen

03.12.2008 klo 17.42 | Luettu: 7567 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

"Runous on kuin musiikkia ilman musiikkia; ja musa ilman musaa on kuin leffa ilman kuvaa", filosofoin runoilijasta kertovan elokuvan näytöksessä (koska se kärsi aluksi teknisistä ongelmista). Hienoa teoksessa Putoavia enkeleitä on se, ettei ole juurikaan merkitystä, välittääkö katsoja runoudesta, tahi tietääkö hän mitään heppulista nimeltä Lauri Viita. Viidan tunteminen entuudestaan on elokuvanystävän kannalta jopa pieni tragedia, sillä Putoavia enkeleitä ei käyttäydy kuten useimmat henkilökuvat meillä ja maailmalla. Tämä ei ole raina suomalaisesta mestarirunoilijasta. Tämä on vahva, ennen kaikkea omaa todellisuuttaan kunnioittava elokuva intohimosta ja hulluudesta, niiden suhteesta, ja siitä, mihin pisteeseen saakka intohimoista hulluutta sopii romantisoida.

Eletään 70-lukua. Edesmenneen Viidan tytär Helena (Elena Leeve) on nuori nainen, joka ei saa kiinni elämästä. Tyttö lukee isänsä tuotantoa kuin pyhiä kääröjä ja kirjat tulevat mukaan, kun neiti toimittaa itsensä jäähylle. Herra runoilijan mielenterveydestä aikanaan huolehtinut tohtori (Oiva Lohtander) käskee pistää kirjat kiinni, mutta ei. Helena tapaa kuvitella, millaista oli isän elämä, eikä kuvitelmia sattuneesta syystä voi kuin sairaalloisiksi kutsua. Pian Helena saa muistella isää äidin opastuksella, kun Ruotsiin muuttanut Aila Meriluoto (Elina Knihtilä) palaa kotiin pöpiläreissusta kuultuaan. Boheemi kynäilijämamma on kirjoittamassa Viidan elämänkertaa (...johon elokuva perustuu...). Äidin ja tyttären suhteen kannalta menneiden vatvominen on jopa välttämätöntä.

Arkiselta, hiljaiselta 70-luvulta siirrytään yhä useammin vuosikymmeniin 1940-50, jolloin Viita (Tommi Korpela) oli parhaassa terässä. Näiden teknisesti ottaen fantasiaa edustavien takaumien tunnelma on varsinkin aluksi, iloisina päivinä tyystin erilainen kuin "nykyhetkessä", "todellisuudessa". Menneisyys näyttäytyy lämpimänä, romanttisena ja kaikesta huolimatta herttaisen viattomana, ainakin kunnes taiteilijan hulluus nostaa päätään. Näkökulman ollessa runoilijan toisen vaimon, on painopiste ihmissuhteessa, mutta rakkaustarina elokuva ei monestakaan syystä ole, ei perinteisessä mielessä.

Korpela oli ilmiömäinen alkuvuonna Tummien perhosten kodin vinksahtaneena isähahmona, joten nyt hän sitten varmaankin on ilmiö. Korpelan askareisiin kuuluu runouden raivoaminen ulos spontaanisti kuin pyhän hengen päähän polkaisemana. Korpelan on myös pidettävä hahmonsa sympaattisena, vaikka järjen valo heikkenisi vaarallisissa määrin. Korpela taiteilee taiteensa siten, että päällimmäiseksi mieleen jää, miten älykäs, lahjakas, omia teitään kulkeva karismaattinen herrasmies Viita olikaan. Oppikaamme huonoista hetkistä, muistakaamme vain hyvät.

Korpela on tietenkin vain kipinä, joka saattaisi jättää roihuamatta kosteissa olosuhteissa. Näyttelijät tekevät tasaisen uskottavaa, koskettavaa työtä rooleissaan, joihin kuuluu sekä vahvuutta että haavoittuvaisuutta. Käsikirjoittajat Kujanpää, Heikki Huttu-Hiltunen & Sami Parkkinen ovat varsinaisia sankareita ideoiden ja eritoten viihteellisen, helposti ymmärrettävän toteutuksen vuoksi. Ohjaajana Kujanpää on ensimmäistä kertaa pitkän elokuvan puikoissa, vaan eipä ole puutetta ammattitaidosta, ei persoonallisuudesta. Hulluus on teema ja nyrjähtänyt on tunnelma; kuvauksen ja monien seikkojen yhteisvaikutuksesta; hyvällä maulla.

Vähäiset kritiikin sanat voisi jättää sanomattakin. Putoavia enkeleitä edustaa kiehtovaa tarinankerrontaa, jos nyt osaan kohtauksista onkin jäänyt hieman löysää, vähemmän välttämätöntä jaarittelua. Ilkeän kriitikon analyysissa kokonaisuus ei täysin virheettömänä näyttäydy. Muutamasta esimerkistä paras lienee elämää suuremman Lohtanderin hahmo, joka käsittääkseni on täysin fiktiivinen. Hahmo esitellään riemastuttavalla tavalla. Hahmoon liittyy liikuttava lopetus. Muun aikaa hahmo ei tunnu pyörivän mukana loogisista syistä, vaan koomisena kevennyksenä, minkä vuoksi tämä lopetuskaan ei ole aivan niin koskettava, kuin varmasti on tarkoitus.

Elämänkertaelokuvien perussynti on kömpelöt draaman kaaret pää- ja sivuhenkilöillä. Putoavia enkeleitä välttää lajityypin varsinaiset karikot, muttei saa itse kiroukseen suurempaa etäisyyttä. Minäkin tahtoisin lyödä itseäni tämän kommentin johdosta. Putoavia enkeleitä on vuoden ehdotonta kotimaista kärkeä ja kiitosten arvoinen laatudraama kaikissa muissakin merkityksissä.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< The Killers - Day & ... Smart People... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova