Tuorein sisältö

Discomadot

Ensi-ilta: 16.01.2009
Genre: Animaatio, Lasten
Ikäraja: Ei tiedossa
Jari Tapani Peltonen

16.01.2009 klo 15.50 | Luettu: 15292 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Natsikriitikko voi todistaa olevansa objektiivinen käsittelemällä asiallisesti seitsemän Oscarin holokaustidraamaa. Vastaavasti minulle on annettu ainutkertainen mahdollisuus arvostella elokuva kastemadoista. Vaikka madot olisivatkin allekirjoittaneen mielestä todisteita siitä, että Helvetti on olemassa ja sijaitsee nimenomaan jalkojemme alla, ei objektiivinen herra kriitikko voi rankaista viattomia animaattoreita sen vuoksi, mitä eläimiä leffan pääosissa kekkuloi. Mutta on Discomadot kuitenkin kamalin suomalaisille kankaille koskaan heijastettu tietokoneanimaatio - ellei jopa vastenmielisin tekele koko taidemuodon historiassa - piste.

Kastemadot ovat puistattavia, liikkuvia mällikudoksia, joilla ei ole mitään syytä elää. Mato nimeltä Aaro itse asiassa tietää tämän. Muiden animaatiosankareiden tapaan se tahtoisi olla cool, vaikka hyönteiset vain naureskelevat koko lajille. Onnekkaasti Aaro löytää isän vanhan discolevyn, joka pistää mällikudoksen svengaamaan. Nyt Aaro päättää olla discomato. Bändiin liittyy lihava mato, raivostuttavalla suomenkielisellä äänellä rääkyvä tyttömato, homouttaan häpeävä hevimato (oikeasti) ja vanha mato, jolla on isot syöpäkasvaimet siinä kohdin kun nisäkkäillä on tissit. Vain jälkimmäinen osaa näppäillä ahterillaan soittimia. Muutkin oppivat, kunhan ne hetkeksi vaihtavat ympäristöä, kun paha kalastaja ne kaappaa. Lopulta ne soittavat kykykilpailussa - hurrasin ja huokailin ihastuneena, kun viimeinkin pääsin teatterista ja näin taivaan.

Discomadot on juuri sitä mitä nimestä voi päätellä. Seppo Taalasmaan ja kumppaneiden suomeksi dubbaaman, pienille lapsille suunnatun elokuvan kantava idea on soittaa tunnettuja, englanninkielisiä hittibiisejä, joiden tahtiin alkeelliset animaatiohahmot sitten jammailevat. Biisit ovat hyviä, ei siinä mitään, mutta ne jos unohdetaan, ainoa siedettävä yksityiskohta koko teoksessa on heti alussa nähtävä väkivaltakohtaus, jossa päähenkilö on päästä hengestään. Se on toki omaperäinen yksityiskohta, kuinka matojen venyvä ja paukkuva mällipyrstö taipuu simuloimaan käsivarsia kun matoja oikein tanssittaa. Ei tosin miellyttävä yksityiskohta.

Discomadoille on annettu ihmismäisiä piirteitä: on silmät, suu, vähän vaatetusta, meijerit. Animaatioeläinten inhimillistäminen on onnistunutta esimerkiksi silloin, kun kissojen glamouria arvostava henkilö ihastuu animaatiokoiraan, joka ei kuolaa ja nuuski anuksia. Onnittelut siis tanskalaiselle animaatiostudiolle! Kastematojen inhimillistäminen on onnistunut jopa niin hyvin, etten lopulta enää edes muistanut inhoavani niitä – mieleeni sen sijaan palailivat elokuvat Boxing Helena ja Freaks, joiden rinnalla madot ovat kukkasia! Neliraaja-amputaatio on kutakuinkin viimeinen asia, jota haluan ajatella elokuvissa, tai missään olosuhteissa. Näitä friikkejä tuijotellessa ajatus ei kadonnut mielestä edes silloin, kun tein huomion, että jos joku tekisi elokuvan puhuvista peniksistä, näyttäisivät ne täsmälleen samalta kuin Discomadot pallukoineen ja penisrenkaineen.

Jos Discomadot on taiteellisilta ansioiltaan häväistys, on se teknisenäkin suorituksena sysiruma. En kuitenkaan viettänyt pitkiä aikoja tuijottaen elokuvateatterin lattiaa ulkoisten seikkojen vuoksi. Tarinankerronta on niin puuromaista ja puuromaisena niin vetistä, niukasti suolattua ja paakkuista, ettei elokuvalla ole sen vertaa vetovoimaa, että ennätyksellisen huonoa makua jaksaisi katsella edes oman yleissivistyksensä tähden.

Nuorempana en syöttänyt kilpikonnalleni kastematoja, koska suhtaudun matoihin samalla kunnioituksella kuin moottoripyöräjengeihin. Muistan elävästi sen neitimäisen puistatuksen aallon, kun eräänä päivänä jouduin nostamaan kilpikonnan vadista takaisin terraarioon sen jälkeen, kun kaverini oli sille matoja syöttänyt. Lukija saa päättää itse, kykeninkö arvostelemaan tämän elokuvan objektiivisesti; minä vannon vain sellaista, että kernaammin työnnän pääni kymmeneksi sekunniksi madonsilppu- ja kilpikonnanpaskakeittoon, kuin katson Discomadot uudelleen.

V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< The Wrestler - Paini... Maata meren alla... >

Keskustelut (10 viestiä)

Raito

16.01.2009 klo 16.47

Hohhoh, hyvää tekstiä jälleen. Lopetuksesta plussaa.
Juice

16.01.2009 klo 17.54

nyt meni ohi.
miksi elokuva ei ansaitse siis edes yhtä tähteä?
pyyhe

16.01.2009 klo 21.53

Juice kirjoitti:
nyt meni ohi.
miksi elokuva ei ansaitse siis edes yhtä tähteä?


Lueppa esim. elokuva-arvion toiseksi viimeinen kappale. Ehkä keskittymiskykysi kestää nuo muutamat rivit voidaksesi poimia muutaman argumentin joita Peltonen arvosanansa perustellakseen heitti. Jos oikein innostut, niin huitaiseppa vielä koko teksti läpi alusta loppuun. Kyllä se siitä.
kaisa

17.01.2009 klo 17.24

PARAS LEFFA IKINÄ ÄLÄPÄS DISUTA SITÄ !
rasmus

17.01.2009 klo 17.26

kuuluis antaa 5 tähtee oli se nii hyvä leffa !
Oikeassa

19.01.2009 klo 14.37

Parempi kuin The Godfather.
adfsdferdf

19.01.2009 klo 15.38

Oli kyllä loistava arvostelut jälleen kerran. Peltonen osaa kyllä valita aina oikeat sanat arvosteluihinsa. Jätkällä on kyllä huumorintajua.
IhQlol

30.01.2009 klo 22.32

Tästä elokuvasta tulee aikamme legenda! Älä dissaa!melkein suutuin kun se loppui..
july

19.06.2009 klo 11.22

Aika huono arvostelu. Ei ees ole asiallinen, eikä katsota elokuvaa monelta kantilta, vaan heti tuomitaan ja sitten loput arvostelusta vaan haukutaan leffaa. Arvostelija olisi voinut esim. kiinnittää huomiota ääninäyttelijöihin, onnistuivatko he? Turhaan luin tämän arvostelun, huono oli, eikä se antanut kuin paskamaisen näkökulman tähänkin leffaan, josta monet lapset tykkäävät.
23dekel

07.07.2009 klo 13.52

Tää leffa on OIKEESTI ihan hirvee, animointi KAIKKI on ihan sukasta. Ja elokuva etenee tosi typerästi..

Kirjoita kommentti



V2.fi:n JOULUKISA
www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova