Elämässä on enemmän itua nurinkurisessa järjestyksessä. Maasta tulet. Sinut autetaan ylös. Nuorenet. Pääset äitiisi ja pian isäsikin mielissään imuroi osan sinusta. Jatkossa voimme seurata joko munasolun tai siittiön kantajia, luupin ollessa nyt lyhyt, loputon ja johdonmukainen ilman turhia vaiheita kuten elämän tarkoituksen pohdintaa ja evoluution umpikujia kuten kirjoittamisesta kirjoittavia kirjoittajia.

Painotukset ovat omanlaisiaan leffassa, mutta lopusta aloitamme. Tom Hiddlestonin hahmo Chuck ja maailma ovat kuolemassa. Sivuhahmojen näkökulmasta mikään ei tunnu enää toimivan paitsi alati absurdimpi mainoskampanja, jossa tuntematonta Chuckia kiitellään menneistä.

Puolen tunnin jälkeen en tiennyt pidänkö tästä, mikä oli kiintoisaa. Hahmot viittaavat raamatullisiin ja moderneihin lopunajan merkkeihin. Vakavalta se kuulostaa, mutta yleisesti oletan, että jos New York uppoaa, niin amerikkalaisten perseenreikien kapitalismin vuoksi. Chiwetel Ejioforin näyttelemä opettaja harrastaa puolen puupennin filosofiaa siitä, kuinka ihminen on muurahainen kosmisessa mittakaavassa: kaikkea emme hallitse. Jos universumi ja Chuck päättyvät yhtäaikaa, helppo tulkinta on se, että tämä on tarina narsistisesta maailmankuvasta sillä jekulla, että näkökulma on muiden kuin narsistin. Jos pidämme näkökulmahahmoja laimeina, onko se tarkoituksellista? He voivat olla narsistin käsityksiä muista.

Jos Chuckin ei ole tarkoitus vaikuttaa narsistilta, asiaa auttaisi se, jos A. rooliin palkattaisiin kuka tahansa paitsi Marvelin supernarsisti Loki, joka päätyi multiversumin jumalaksi, ja/tai B. jos kyvykäs Hiddleston saisi näytellä muuta. Sitä yritin ajatella mahdollisimman vähän, että tämä kirjoittajan kirjoittama kirjoitus saattaa kertoa kirjoittajasta, vaikka ja koska jokainen kunnollinen kirjoittaja on pienessä mittakaavassa mutta kirjaimellisesti jumala.

Seuraavassa näytöksessä Hiddleston toki näyttelee? Ei juuri. Puolet leffasta Chuck on lapsi, jolloin lauseen puolikkaat Chuckista elävöitetään. Chuckin isoisää näyttelevä Mark Hamill toimii vertauksena laadusta ollessaan mukava mies somessa ja F-divisioonan näyteläjä näissä Stephen King -filmatisoinneissa, joista edellinen oli The Long Walk.

Heti ensimmäisen merkittävän kohtauksensa aikana Chuck vaikuttaa teennäisimmältä, muovisimmalta anti-ihmiseltä, joita elokuvissa on nähty tällä vuosikymmenellä, joten se on pieni ongelma, että tämä on hyvän mielen elokuva. Musikaalien suurkuluttajana koen turhauttavaksi sen, kun amatöörit testaavat musikaalien logiikkaa rohkeasti mutta kädettömästi. Katso Fatboy Slimin musiikkivideo Weapon of Choice, elä 26 vuotta ja koeta sitten satuilla, että meininki puhuttelee tässäkin. Uskomattoman onneton, etäännyttävä rakenne pilaa simppelitkin kohtaukset 30-90 minuuttia etukäteen.

Sanoma on se, että elä, mutta kun tyyli on avaruusolentomaisen abstrakti, inspiroiduin vain alkoholismista ja aivosyövästä. Olisin arvostellut tänään nostalgisesti kamalan Mortal Kombat 2 – Hävityksen (1997) ennen Mortal Kombat II:ta (2026), ellen olisi muurannut vanhoja DVD-levyjäni kaappieni takaosiin ja järjestellyt satoja action-figuureja esteeksi, enkä silti aio ajatella elämääni uusiksi. You can blow with this, you can blow with that. Walk without rhythm, it won't attract the worm.