Tuorein sisältö

Särkyneet syleilyt

Ensi-ilta: 14.08.2009
Genre: Draama
Ikäraja: 11
Jari Tapani Peltonen

13.08.2009 klo 19.00 | Luettu: 8220 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Elokuvaohjaaja Mateo Blanco (Lluís Homar) myös kirjoittaa salanimellä Harry Cane. Hänellä riittää siis puuhaa sokeutumisen jälkeenkin. Eräänä päivänä ovikelloa soittaa kolmekymppinen partaharja, joka käyttää itsestään nimeä Ray X (Rubén Ochandiano). Ray tunnustautuu Blancon menneiden töiden faniksi ja tahtoisi kirjoittaa kovin henkilökohtaiselta kalskahtavan elokuvan idolinsa kanssa. Blanco ymmärtää tunteneensa Ray X:n aiemminkin. Mies alkaa muistella ensimmäisen komediansa kuvauksia. Päärooliin hän värväsi varsinaisen jumalattaren, hehkeän amatöörin nimeltä Lena (Penélope Cruz). Kaupan päälle tuli projektin sujumisesta hyvinkin kiinnostunut tuottaja: Lenan vanha, kurttuinen ja omistushaluinen poikaystävä (José Luis Gómez).

On terveellistä kertoa, että vaikka Särkyneet syleilyt (Los abrazos rotos) on elokuva maestro Pedro Almodóvarilta, lähdin katsomaan sitä nihkeällä mielellä. Hyviä elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia (ja kirjailijoista kertovia romaaneja) on toki tehtailtu lukuisiakin, mutta mielestäni leipurikaan ei käytä kohokkaaseen omaa rintamaitoaan ennen kuin selkä seinää vasten; parempien ideoiden puutteessa. Särkyneet syleilyt ei käytännössä tunnu taiteilijan itseriittoiselta tilitykseltä. Ajatus ideapulasta jäi kuitenkin kummittelemaan. Ei erehdytä luulemaan, etteikö Särkyneet syleilyt olisi omaperäinen ja rikas teos verrattuna persoonattomaan roskaan, jota teattereihin pusketaan. "Särkyneet syleilyt" tuntuu kohtalaiselta tarinalta. Tästä tarinasta olisi mahdollista kirjoittaa iskevä käsikirjoitus. Sellaisen sijaan Almodóvar on kynäillyt rönsyilevän, kikkailevan ja kompuroivan tekstin, jonka useimmat puutteet hän peittää ohjaajan ammattitaidolla. Särkyneet syleilyt on tasaisesti mielenkiintoinen, viihdyttävä ja vähän tylsä.

Yksityiskohtien pursuilusta huolimatta tarina ei ole niin monimutkainen, kuin ensimmäisen puolen tunnin aikana ja ehkä myöhemminkin saattaa vaikuttaa. Irralliset asiat ja ihmiskohtalot loksahtelevat yhteen ja lopulta voidaan todeta, että kyseessä on elokuva paitsi elokuvista, myös himosta, mustasukkaisuudesta ja muista epäterveellisistä inhimillisyyksistä. Kutsun käsikirjoitusta vialliseksi eritoten siksi, että hahmot käyttäytyvät usein typerästi tai jopa epäloogisesti ilman sen selkeämpää syytä, kuin että tämä on nopein tapa viedä tarina suuntaan johon sen on mentävä. Almodóvar varmasti osaisi perustella valintojaan, en epäile yhtään. Minulle on selitetty, että Särkyneet syleilyt kunnioittaa muun muassa film noir -perinteitä. Ei tämä elokuvan aikana mieleeni juolahtanut, mutta kyllä, epäilemättä tämä ns. epäloogisuus on samaa laatua, kuin tyylitellyissä film noir -jännäreissä.

Taatun tyylikäs on Särkyneet syleilytkin omalla almodóvarmaisella tavallaan. Tietyssä mielessä elokuva tuntuu pirteältä ja energiseltä, vaikka se on synkkä ja surumielinen: tämä on jokseenkin täydellinen suomalaisuuden vastakohta. Olipa tarina hyvä, huono tai jotain muuta, sen palaset on joka tapauksessa ihailtavan hyvällä maulla kuvattu ja osuvasti järjesteltykin. Kun elokuvanystävä päättää katsoa elokuvista kertovan elokuvan nimenomaan elokuvateatterissa - hän näkee elokuvataiteelle kunniaksi olevaa elävää kuvaa. Jaarittelen, koska minulla ei ole mitään muuta sanottavaa. Useimmista Almodóvarin elokuvista syntyisi standardimittainen arvostelu niin kevyesti, etten muistaisi teknisen toteutuksen aistikkuutta edes ylistää.

Särkyneet syleilyt ei koskettanut oikeastaan millään tasolla. Hahmojen välillä on monenlaisia suhteita, traaginen rakkaustarinakin löytyy, näyttelijät ovat erinomaisia - mutta pieni pyh. Elokuva tekee tuntuvammin selväksi sen, kuinka kiimaisia, katkeroituneita ja itsesääliin taipuvaisia tietyt hahmot ovat, kuin sen, miksi hemmetissä tämän pitäisi kiinnostaa katsojaa, joka tuli nessupaketin kanssa katsomaan Almodóvarin särkyneitä syleilyjä. Cruz, jonka olisi pitänyt saada Oscarinsa jostain Almodóvarin elokuvasta, tekee viehkeän, väkevän ja luontevan suorituksen kuten aina, mutta toisaalta hahmo taitaa lähinnä olla Almodóvarin versio "femme fatalesta", joiden tehtävä film noirissa tunnetusti jää pinnalliseksi. Homar on vakuuttava karismaattisena himokkaana ukkelina ja uskottava sokeanakin.

"Ah - nautin siitä kovasti, se oli niin hallittu... niin persoonallinen... niin itsevarman pitkä ja tylsä", sanoi elokuvasnobi ilman sarkasmia.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Vinnie Moore - To Th... The Killing Room... >

Keskustelut (5 viestiä)

stammy

Rekisteröitynyt 30.07.2007

13.08.2009 klo 22.44

Luulin, että kansikuvassa on Maikkeli. :|
Jari-Pee

Moderaattori

Rekisteröitynyt 30.03.2007

14.08.2009 klo 04.35

Annoin tälle aluksi kolme ja puoli tähteä, mutta tulin katumapäälle. Kun vielä kerran arvostelun luin, olin yhä itseni kanssa samaa mieltä, mutta huomasin, etten ilmeisesti löytänyt leffasta mitään mainittavampaa ylistettävää. Totta kai Almodóvar on omaperäinen, sielukas ja taitava. Totta kai Cruz on loistava. Mistään tästä ei ollut missään vaiheessa mitään epäilystä. En minä etäiseksi jäävistä irstailijoista kertovaa kikkailua kuitenkaan toiseen kertaan katso.

Kolme tähteä. Kannattaa katsoa yhden kerran, teatterissa, jos kiinnostaa.
lankajopalaa

14.08.2009 klo 10.10

Pikkukuvassa näytti siltä että "Blue Velvet" oli kuvattu uudelleen ja se olikin jenkkien uutena versiona "Red Velvet".
Tokana vaihtoehtona tosiaan tuli mieleen Michael Jackson ajoilta jolloin se käveli kalifin asussa huulet maalattuna ja suora peruukki päässä ..
Stammylle sanoisin että kannattaa aina olla tarkkana että erehdystä Michael Jacksonin ja Michael Monroen kanssa ei pääse tapahtumaan t:Danny130 Kg.
Jari-Pee

Moderaattori

Rekisteröitynyt 30.03.2007

14.08.2009 klo 20.56

Tähtienantopolitiikka-kriisi jatkuu täällä:

http://www.v2.fi/keskustelut/?mode=viewtopic&tid=2601
rambokala

15.08.2009 klo 13.38

stammy kirjoitti:
Luulin, että kansikuvassa on Maikkeli. :|

:| Niin minäkin

Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova